Nykyiset olosuhteet ovat liikauttaneet päänsisäistä järjestystäni. Runko on suora, köli ja peräsin ehjät. Masto on paikoillaan takilan vanttien ja harusten varassa. Skuutin avulla isopurjeeni on trimmattu äärimmilleen ja spinaakkeri on valmiina kaikkeen. Katseeni nousee mastoa ylös ja purjeisiin, joiden pinta ei värähdäkään, tuuli ei soi vanteissa, sillä vastainen-, myötäinen- ja sivutuuli loistavat poissaolollaan.

Kuuntelen taukoamatta säätiedotuksia. Niissä kerrotaan, että korona pysäytti ja sulki ihmiset sisään, kaatoi ja toiset tappoi. Niissä ennustetaan synkkyyttä, jonka varjot seuraavat meitä pitkään, vertaillaan espanjantautiin, ruttoon ja isorokkoon. Kerrotaan, että koulut, kirjastot, museot, teatterit, kirkot ja muut työpaikat ovat kiinni, ja että ensi kesänä emme saa vihanneksia.

Suojaimet ovat koko maasta loppu, hoivakodin asukkaat kuolivat. Tehdään epäonniset kaupat, syylliset kiinniotetaan ja pannaan viralta. Tiedotukset esittelevät päivittäin vaihtuvia skenaarioita taudin kulkuennusteista. Ne ovat toinen toistaan pessimistisempiä, vaikkakin vertailuissa moniin maihin tartuntoja ja kuolemia on vähemmän.

Säätiedotuksissa kerrotaan Aasian maista, joissa ihmisiä velvoitetaan asentamaan puhelimeensa sovellus, jonka avulla voidaan tarkkailla karanteenimääräysten noudattamista. Että Suomessakin on kehitteillä vastaavanlainen, jonka avulla ihmisten sijaintitiedoilla voitaisiin arvioida tartuntariskin suuruutta ja varoittaa, mutta että ihan vapaaehtoinen…että tällaisen avulla yhteiskunta voisi toimia normaalisti. Houkuttavaa.

Tuulitietoja ei ole tänäänkään saatavilla. Niinä päivinä, kun pitää tehdä sitä mitä minulta edellytetään, käynnistän piskuisen Volvo Pentan. Alus kyntää vaivalloisesti iltaa kohti ja päivän lopuksi tiedostan enää vain yhden tunteen, riittämättömyyden.

Nousen kannelle katselemaan. Edessä taivaalla roikkuu myrskyä enteilevä paksu harmaarakeinen massa ja takana vielä kaistale sinistä hieman vaaleampien pilvien taustalla. Pilvien, jotka päästävät viimeiset auringonsäteet ohitseen. Erikoinen valaistus saa meren pinnan levottomuutta herättävän petrolinsiniseksi. Levitän käsivarteni tyhjään ilmaan ja tunnen kosteuden. Odotuksen tunne kasvaa ajoittain sietämättömäksi. Myrsky tulee, puhdistuuko ilma? Dystopia on tulevaisuutta, mutta itselleni se on kehoni vastaanottimien välityksellä sisääni valunut läsnä oleva todellisuus.

Katselen vanhaa kumppaniani telakalla. Siinä se lepää telineillään peiton alla rivissä muiden kanssa. Arvaamaton huhtikuun tuuli vavahduttaa sen runkoa ja peiton päälle sataa märkää lunta, joka sulaa saman tien pois. Ehkä näemme viimeisen kerran. Paluumatkalla kysyn vieressäni istuvalta mieheltä, onko hän haikea. Hän oli haikea, minä en. Yksi maailma katosi, mutta pohjalla on yhä järkkymätön rauha.

Kaksi kiloa lampaan paistia lepäisi työpöydälläni karmiinin-helakanpunaisena. Ottaisin seinätelineestä palan talouspaperia pyyhkiäkseni pinnan kuivaksi, kuten aina liharuokia valmistaessani. Paisti tuntuisi käteni alla hieman viileältä, kiinteältä ja kun painan sormeni siihen, liha palautuisi hiljalleen alkuasentoon. Ottaisin morttelin esille ja murskaisin siinä salviaa, timjamia, karkeaa suolaa ja pippureita. Kaataisin seoksen kämmenelleni ja hieroisin sitä lihaan.

Valitsisin pisimmän kapeateräisen pistintä muistuttavan veitsen. Puhkaisisin paistin kylkeä syvälle ja työntäisin haavan täyteen kynsilaukkaa. Keittiön pöydällä Tivoli soittaisi hiljaa Requiemia ja välillä antaisin katseeni harhailla ikkunasta tyhjälle pihalle. Järjestäisin jääkaappiin tilaa laittaakseni paistin yöksi maustumaan.

Seuraavana aamuna, aamukahvin aikaan ottaisin lihan takaisin työpöydälle. Nyt laittaisin uunin lämpiämään. Työntäisin paistomittarin keskelle paistia, asettelisin sen vadille ja panisin paistumaan. Sekoittaisin kermasta, hunajasta ja kahvista liemen, jolla valelisin sitä pitkän kypsennysrupeaman kuluessa. Kiitos Karitsainen, että synnyit tänne, vartuit ja kun aika tuli, annoit elämäsi, että toiset saavat syödä, ajattelisin.

Kattaisin pöydän ja kantaisin levänneen paistin tarjolle. Jakaisin sen rakkaitteni kanssa. Valuttaisimme laseihimme hieman verenpunaista Tommasi Crearoa ja toteaisimme, että ne ovat oiva pari, lammas ja viini. Katsoisimme pöydän yli toisiamme silmiin, ihastelisimme lapsia, jotka pyhävaatteissaan yrittäisivät käyttää haarukkaa ja veistä. Puhuisimme menneestä talvesta ja kiittelisimme terveydestä ja elämän jatkumisesta kesää kohti. Lopulta olisimme kylläisiä kaikesta ja saattelisimme vieraat pois.

Kun tätä kirjoitin, itkin. En tiedä miksi.

Puolivuotinen marraskuu teki itsestään lopun maaliskuussa. Pimeys, kosteus ja ikuiset sateet väistyivät vihdoin ja tuli päivä, jona sateenvarjon sai jättää kotiin. Nyt tosin, myös itsensä saa jättää kotiin. Päätehtävä, kotona oleminen, on raivannut tilaa erilaisille viihdykkeille, kuten Areenan sarjojen katselulle.

Löysin ruotsalaisen Grönlantiin sijoittuvan jännityssarjan, Tunn is, jonka jokainen kahdeksan osaa alkaa kuvakulmilla lumipeitteisistä vuorista ja jääkantisista vuonoista. Sen joka jakson ulkona kuvatuissa kohtauksissa saa ahmia jäälauttoja, jäävuoria, lumisia kumpareita ja valkeaa erämaata.

Tietenkin asemoin itseni myös television ääreen iltana, jolloin Frii esitti Jo Nesbyn Lumiukon. En ole lukenut kirjaa, mutta arvelin nimestä, että lunta olisi elokuvan aikana tiedossa. Arveluni ei kovin harhaan osunutkaan, sillä elokuvassa pyöriteltiin lumipalloja lumiukoksi ja siinä satoi lunta. Lopuksi Harry Hole, koko tarinan sankari, tietysti ratkaisi kaiken kamppailemalla haavoittuneena lumen peittämällä jäällä (ilman takkia!) elokuvan pahista vastaan saaden tämän uppoamaan pieneen avantoon pelkästään raudanlujien hermojensa ansiosta, jotka antoivat hänelle mahdollisuuden vihon viimeiseen psykologiseen mittelöön vaarallisen murhaajan eliminoimiseksi.

Satoiko talvena 2019-2020 Turussa lunta? Selailin puhelimeni valokuvista päivän 30.11. ja kuvan joulumarkkinoilta, jolloin ilmassa leijui pieniä kuivia hiutaleita. Ilma oli kirpeä ja muistan kuinka istuin glögikojun lampaantaljalla vuoratulla penkillä, join glögiä, söin tikkupiparin ja katselin, kuinka Vanhan Suurtorin mukulakiviseen pintaan syntyi ohuen ohut lumipeite ja painoin kuvan mieleeni tietäen, ettei sitä kahden tunnin päästä enää olisi. Eikä ollut.

Seuraava lumi kaupunkiin satoi viikko sitten. Öiset pilvet olivat sataneet autoni päälle kymmenen sentin kerroksen. Piti oikein mietiskellä, mihin ihmeeseen lumiharjani oli joutunut. Kun lumen alla olevan auton oven avaa ensimmäisen kerran, oven ja katon yhtymäkohdasta varisee lunta myös hieman penkille. Huomasin hymyileväni harjatessani lunta pois kasoiksi auton ympärille. Sitä putosi nilkkureitteni varsiin, se suli siellä ja kastoi sukat.

Kerrostalo, jossa asun, on rakennettu rinteeseen. Niinpä Nahkurinkujalle, ainoalle kadulle, johon pihalta pääsee, pitää ajaa kohtalaisen jyrkkää rinnettä ylös. Sinä aamuna luiskan sulanapito oli jotenkin jumittunut, koska myös autoni jumittui keskelle sinne. Peruuttelin varovasti kapealla ja liukkaalla takaisin pihalle ja muistin, että talonmies pitää lumikolaa kaiken varalta seinäkoukussa. Kolasin lumen kinokseksi pihalle ja näin jonkun naapurin katselevan ikkunasta. Ajaessani töihin tunsin poskillani vielä aamuisen taisteluni luonnonvoimia vastaan.

Sukseni ovat seisseet varastossa ypöyksin koko talven. Muistan talven, jolloin arkiaamuna saatoin seistä klo 6.30 eteisessä sukset olallani tehdäkseni pienen lenkin Aurajoen jäällä ennen töihin menoa ja sen kuinka lukioikäinen poikani alkoi tästä syystä epäillä mielenterveyttäni. Muistan hiihtolenkkejä, joita tehtiin ihan lumentulon alussa, jolloin peltoaukeilla piti hiihtää savikokkareiden päällä ja kuinka loppukeväällä aurinkoisilla paikoilla ladun sijaan mentiin välillä hiekalla. Mutta se oli silti talvea etelässäkin, eikä jäänyt lumennälkää.

Olin huolissani sairaalassa työskentelevästä ystävästäni ja päätin soittaa hänelle. Alun kuulumisten jälkeen kävi ilmi, että hän oli vastikään kotiutunut Madeiran-matkalta ja kertoi olevansa koronakaranteenissa parhaillaan.

Kuvailen muutamalla sanalla ystävääni. Hän on pieni ja sitkeä nainen, täynnä vilpittömyyttä ja hyvää tahtoa. Hänen silmänsä ovat kuin syvät järvet ja niiden takana raksuttavat nokkelat aivot. Hänen suustaan tipahtelee harkittuja sanoja, aina oikeudenmukaisia ja viisaita. Rakastan häntä ystävänä.

Kuuntelin ystäväni innostunutta matkaselostusta ja äkkiä mieleeni tulvi muistoja omalta muutaman vuoden takaiselta reissultani samaan kohteeseen.

Viikko kahdeksan oli poikkeuksellisen viileä. Majoituimme, mies ja minä, pääkaupunki Funchalissa sijaitsevaan pieneen perhehotelliin. Kaikki rakennukset niillä main sijaitsevat jyrkillä rinteillä ja illalla tunsi jaloissaan päivän aikana poljetut lukuisat portaat. Epäilen, ettei huoneessamme ollut 15 astetta enempää ja illalla kului tovi lämmitellessä jääkylmiä jalkoja toisen yhtä kylmiä vasten.

Mutta ilmapiiri oli jotenkin viehättävä. Oli pariskuntia, eläkeläisiä ja yhdet suomalaiset eri puolilla maailmaa asuvat iäkkäät kaksoset. Samat ihmiset kokoontuivat aamuisin syömään samoihin pöytiin ja myös illallisaikaan. Ilmeisesti kukaan ei jaksanut lähteä kapuamaan portaita päivän retkien jälkeen muualle illastamaan. Päivästä toiseen tuijotin ruokalistan kolmea eri vaihtoehtoa. Kaiken sai alas erinomaisella madeiraviinillä. Ystäväni kertoi nyt tuoneensa minulle tuliaisiksi madeiraa.

Hän kertoi, että matkalla oli ollut vaihtelevaa säätä ja että hän oli osallistunut opastetuille retkille saaren kastelujärjestelmille eli levadoille.  Muistin aamut ja kuivankirpeän viileyden kasvoilla sekä vilvoittavan tuulen pitkillä patikkaretkillä. Muistin kostean ilman ja tunnelin katosta ja kasvien lehviltä niskaan tipahtelevat pisarat levadoreiteillä ja sen, että kerran jouduimme pilven sisään.

Teimme retken saaren itäosissa sijaitsevalle, neljä kilometriä pitkälle kapealle, mereen kurottavalle niemelle, Ponta de Sao Lourencolle. Monet muutkin olivat lähteneet samalle vaellukselle ja muistan paikoin ihmisiä olleen ruuhkaksi asti. Hieman poikkeamalla polulta sai rauhassa katsella Atlantin valtamerta, joka niillä seuduin ei koskaan ole paikoillaan, vaan väikkyy taukoamatta vihreän eri sävyissä ja puskee levottomia aaltojaan rannoille.

Yhtenä päivänä teimme valasretken. Pieni alus vei meitä alueelle, jossa valaiden tiedetään liikkuvan. Ensin ei mitään. Sitten arviolta viisi sillivalasta ui veneen vasemmalla puolella. Ne näyttivät itseään, niiden selkäpuolen aukoista kuului puhahduksia ja pienet vesipärskeet lensivät ympäri. Silloin se tapahtui: vääjäämätön rakastuminen mereen, valaisiin ja kaikkeen mikä meressä elää.

Päätimme keskustelun toivotellen toisillemme hyvää vointia. Madeira viipyi päässäni sen illan ja synnytti toiveen saada viettää hetki lasillisella ystäväni kanssa.

Kotini seinät ovat tulleet lähemmäksi. Ajoittain jaksan hyvin. Luen liikaa uutisia ja puhun liikaa aiheesta. Ilmapiiri on odottava.

Vapaapäivän ratoksi aloin siivoilla kaappeja. Kotonani on pieni vaatehuone, jossa säilytän kausivaatteita ja kenkiä. Tämä kuulostaa siltä kuin kaapissa olisivat vain nämä. Oventakainen sekamelska paljasti koko totuuden. Hetkinen, nyt pitää kelata taaksepäin, mitä kaikkea sen lattialle olin varastoinut?

Ensinnäkin, koska viranomaiset ovat kehottaneet kotitalouksia pitämään pientä puhtaan veden varastoa, kynnyksellä nökötti kolme pakkausta kuuden pullon juomavesiä. Sen jälkeen kassillinen sukellusvarusteita, jumppamattoja, pussillinen kesämökiltä tuotuja lakanoita, henkarilta pudonneita vaatteita ja täysiä sekä tyhjiä kenkälaatikoita, joita olin joskus tuonut kotiin. Jonain päivänä pakkaisin kenkiä niihin ja liimaisin päälle valokuvat sisällöstä. Melkein saavuttamattomasta tavoitteesta tulisi tänään totta!

Nakkelin avohyllyiltä kenkiä puhdistettavaksi. Tapasin Riekerin nahkaiset kesäkengät, jotka veivät minut kerran koulutuspäivänä sellaisen kaatosateen keskelle, että päästyäni hotellin aulaan, pyysin saada kertakäyttöiset tohvelit. Kengät kuivuivat yön yli kylpyhuoneen patterilla, mutta nahka ei koskaan palannut entiselleen. Vastaani tulivat Gaborin yli kolmekymmentä vuotta vanhat valkoiset kangasrusetin koristamat avokkaat, jotka valitsin omiin miekanhiojaisiini mustan iltapukuni seuraksi. Peter Kaiserin iki-ihanat nahkaiset mustat avokkaat muistuttivat promootioaktista. Muistan, kuinka kuljimme juhlallisena kulkueena Tampereen Tuomiokirkkoon juhlajumalanpalvelukseen ja muistan myös, kuinka ne painoivat sivusta ja vannoin, että seuraavan kerran pääsisivät jalkaani liikavarvasleikkauksen jälkeen. Asettelin ne laatikkoon pehmeässä kenkäpussissa.

Mustat italialaiset Voltan nahkapohjaiset mokka-avokkaat muistuttivat hikisestä väitöspäivästä. Pukukoodi oli musta ja olin pölvästi vetäissyt jalkaani ihonväriset sukkikset. Mutta kengät olivat hienot. Sitä kenkäkauppaa, josta avokkaat olin ostanut, ei enää ole, eikä mitään muutakaan kauppaa Turun keskustassa kohta.

Kerran jäimme yhdeksäksi tunniksi jumiin Lissabonin lentoasemalle matkalla Madeiralle. Mitäpä nainen voi muuta sellaisessa tilanteessa tehdä kuin shoppailla? Geoxin viinipunamokkanahkaiset ja kultakantaiset varpaista avoimet avokkaat pääsivät laatikkoon mustien tavallisten ballerinojen kanssa.

Yhteen kassiin keräsin kenkiä, joita en ollut pitänyt vuosiin, koska joko liikavarpaani ei sovi niihin enää tai ne painoivat huolellisesta sovittamisesta huolimatta. Yhteen laatikkoon pakkasin sandaalit, joiden takahihna valuu kävellessä. Viimekeväiset ylioppilasjuhlat vietin vetelemällä takahihnoja paikoilleen. En ymmärrä, miksen vain laita niitä kiertoon tai jonnekin? Ne ovat ilmeisesti liian kauniit poispantaviksi. Laatikot loppuivat. Jäljelle jäi kangastennareita, pitkävartisia saappaita, talvilenkkarit, liposkaita, uimakenkiä, avokkaita, urheilusandaaleja ja sandaaleja…

Jalkani ovat vieneet eri paikkoihin ja elämäni kengissä on ollut mielenkiintoinen, mutta ei helppo.

Eräs kansanluonteemme piirre tekee vauraudesta puhumisen vaikeaksi. Rikon nyt törkeällä tavalla normia ja avaan äveriäisyyteni kaikille. Tarinani on siitä, kuinka tavallinen keskiluokkainen nainen voi tulla todella, todella rikkaaksi.

Kaikki alkoi koordinaattien 60°09′23″N, 24°56′18″E edustalta, josta Suomenlahti aukenee etelään päin. Olin saapunut paikalle jalan aikomuksenani kulkea rantaa pitkin itään. Matkan alussa huomasin ilokseni Helsingin toteuttaneen pääsyn Uunisaarille pikkuista kävelysiltaa pitkin ja sieltä pääsyn edelleen yhdyssillalta Liuskasaareen. Näitä pieniä laakakallioisia saaria ympäröi rauhallinen vesi ja rantojen tuntumassa vesilinnut suorittivat sulkapeitteittensä aamusukimista. Joutsenpariskunnan seurassa oli muutamia heinäsorsia, mutta kun lähestyin niitä, vain joutsenet jäivät. Ne eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota, vaan notkistivat pitkiä kaulojaan päästäkseen nokallaan kehonsa joka paikkaan. Näin, että niiden jalat olivat mustan mokkamaisen nahan peitossa. En ollut koskaan ennen huomannut tällaista yksityiskohtaa. Jalat liikkuivat kuin melat pinnan alla ja välillä toinen jalka nousi sivulle ilmaan.

Pesujen jälkeen ne lipuivat toisen saaren rantaan ruokailemaan. Ne upottivat päänsä pohjaan ja rapsuttelivat sieltä syötävää. Ne tekivät sitä pitkään ja pitivät toisiaan silmällä. Joutsenten elinikäinen kumppanuus kliseisenä rakkauden symbolina iski tajuntaani täydellä voimalla (hieman liikuttavaa). Niiden yhteinen elämä kylmävetisillä rannoilla, jokapäiväiset vaistojen ja opittujen tottumusten ajamat toimet elämän ylläpitämiseksi, pesän rakentaminen ja poikueen kaitsenta, vaarojen välttely ja niistä selviytyminen yhdessä todistivat syvää kiintymystä, toveruutta ja luottamusta toiseen.

Armon aurinko paistoi mustaan pipooni ja Reybaneihini voimalla. Samalla voimalla se osui rantakiviin ja minusta tuntui, että näin huonoilla silmilläni niiden jokaisen uurteen ja levänvihreän pilkun. Katajanokan kalliolla, Uspenskin katedraalin kullatut sipulikupolit ja risti heijastivat taivaan päälle asettunutta aurinkoa tavalla, joka näytti hetken siltä kuin katedraali itse olisi ollut valonlähde. Kupoleiden sipulimaiset ääriviivat olivat muuttuneet pyöreiksi säteileviksi palloiksi – kolmetoista aurinkoa katedraalin tornien huipuilla paloivat kiinni verkkokalvoihini ja tiesin siitä, että siinä on kaikki.

Katsoin leppoisan lahden yli. Veden pinta liikkui öljymäisen jähmeänä. Auringon säteet osuivat siihen ja näin, kuinka tuhansittain jalokiviä välkehtivä matto levisi silmieni eteen. Sinä hetkenä ne olivat minun.

Suljin työmaan oven takanani ja tunsin kevätilman tunkeutuvan sieraimiini, sekä pääni kaikkiin avonaisiin onkaloihin. Se oli samaa ilmaa, jolla tuuli pyyhki maata ja kaikkea mitä siinä on, sekä taivaalla harhailevia pilvenrepaleita pois auringon edestä, joka hieman kevätkalpeana seisoi keskellä avaruutta lupaillen hyvää säätä viikonlopuksi.

Menin kaupan kautta ja siellä ihmiset kiertelivät minua ja toisiaan ja minä heitä. Aasialaisella pikkutytöllä oli suunenäsuojus kasvoillaan. Löysin kaikkea ja kiittelin mielessäni logistiikan ja kaupan työntekijöitä. Saatoin kiittää myös alkutuotannossa ahertavia. Kotona tein tavallisen jauhelihakastikkeen ja söin sitä perunamuusin ja vihannesten kera.

Säätila houkutteli minut metsään ja sain seuraa miehestä, jonka kaulalla roikkui parikiloinen kamera. Löysin lukemattoman määrän värejä ja väreileviä vedenpintoja, mutta kaikkein vaikuttunein olin valosta, joka sai viimevuotisen ruovikon hapsumaiset kukinnot näyttämään kullatuilta ja maahan langenneeseen tammeen kasvaneen sammaleen pinnan puuterilta, joka voisi hetkenä minä hyvänsä nousta tuuleen.

Katselin lasinkirkasta taivasta lehdettömien puiden juurelta oksien lomasta ja katselin sitä avonaiselta paikalta. Näin lokkien liitelevän äänettömästi ja mieleeni tallentui kuva yhdestä. Nokka halkoi ilmaa kaula oikoisenaan ja sen vaaleanharmaanruskeat siipien peitinsulat lepäsivät ilman päällä. Se oli vapaa.

Tapahtumat peruuntuvat, jotkut koulut sulkeutuvat, ihmiset tekevät enemmän etätöitä, kokoukset hoidetaan Teamsillä, matkat peruutetaan. Jäljelle jää ulkoilu, kotoilu ja aikaa vessapaperin jahtaamiseen. 😀

Koti on ihana paikka, koska siellä voi olla aivan oma itsensä, saa tuntea olevansa rakastettu, saa olla omassa rauhassa ja levätä. Normaalisti  aikaa on vain lyhyeen lepoon kaiken keskellä loma-aikoja lukuun ottamatta, mutta nyt on aikaa kotoiluun.

Voi siivota viimeinkin sen kaapin, johon on tapana tunkea kaikkea roinaa: poistoon, kiertoon, pitoon. Voi kokata pitkiä ruokia ja tarjoilla niitä rakkailleen pitkän kaavan mukaan. Asetella kauppareissulla mukaan napatut tulppaanit peikonpähkinän kanssa maljakkoon. Voi leipoa pitsan tai kakun sen sijaan että tilaa jostain. Nyt voi ottaa ompelukoneen esille ja korjata ratkenneita saumoja, lyhentää tai pidentää verhot tai ommella tilkkuvakan kankaista jotain tarpeetonta nättiä. Neuloa loppuun keskenjääneitä töitä. Inventoida vessapaperit.

Käydä pitkän keskustelun kumppanin kanssa taidehistorioitsijan tulkinnasta taidemaalarin tarkoituksista teoksessaan. Pelata lautapelejä. Katsella kokonaisen elokuvan. Lukea ja lukea. Kuunnella Verdin Aidan ja antaa kyynelten virrata. Laskea kylpyveden ja lojua ammeessa kynttilän lepattava liekki seuranaan. Katsoa yöllä parkkipaikalle satanutta lunta ja todeta sen sulaneen aamupäivän aikana. Vähäsateisena päivänä voi vetää lenkkarit jalkaan ja tehdä kehonpainotreeniä ulkona. Voi myös istua ja olla tekemättä mitään.

Työpäivinä sähköposteihin voi vastailla flanelliset yöpöksyt päällään tai vaihtoehtoisesti noudattaa työpaikan pukukoodia, kuinka vaan. Töistä ei tällä kertaa enempää.

Ripustaa hassut korvakorut korviin ja muistella hetkeä, jolloin sai ne.

Lomailin paikassa, jossa oli paljon kärpäsiä ja muutakin. Rutikuivan matalamuotoisen saaren yli puhalsi taukoamaton lämmin tuuli, joka nostatti korkeita aaltoja ja taivutti leveälierisen hattuni kaikissa valokuvissa näkyvään vinoon asentoon. Levoton meri oli läsnä kaikkialla ja rannan punaiset liput viestivät katalista virtauksista, jotka saattoivat imaista varomattoman uimarin itseensä. Nautin tilan tunnusta, autioista rannoista sekä näkymästä merelle ja sen taakse, jossa vesi yhtyi taivaaseen.

Tavoitteenani nimenomaan oli, että en sairastuisi mihinkään tautiin ja siksi desinfioin käsiäni, usein. Pari päivää menikin ihan kivasti, mutta sitten yhtenä iltapäivänä tunsin vatsassa huojuvaa oloa ja väsymystä. Ennakkovaroituksista eteninkin varsinaiseen vaiheeseen, jossa ruuansulatuskanavani tyhjeni molemmista päistä vähintään reippaasti. Olo parani heti kun kuume laski ja tiesin, että toipuminen oli alkanut.

Mies, jonka kanssa olin matkalla, kävi kaupassa. Hän kertoi ostaneensa minulle pari litraa mehuja, perunalastuja ja suolapähkinöitä. Pääni, joka painoi noin tonnin, nousi vaivoin tyynyltä siemaisemaan juotavaa kostuttaakseen kuivaa kehoani. Mies nouti aamulla hotellin ruokasalista teetä ja ruokaa mitä kuvittelin voivani syödä. Hän painoi kätensä selkääni vasten ja se tuntui lohdulliselta. Hän kuunteli kärsivällisesti kaiken valitukseni, joka paradoksaalista kyllä, oli sairauden toipumisvaiheessa äänekkäämpää kuin varsinaisessa koitoksessa.

Kun vihdoin kömmin ihmisten ilmoille hotellin aulaan, sain osaaottavia katseita ja vointini tiedusteluja. Episodi oli synkkä ja olisin hyvin voinut lomailla ilman sitäkin, mutta silloin en olisi saanut kokea yhtä suurta matkakumppanini lämpöä, ymmärtäväisyyttä ja huolenpitoa.

Mies, jonka kanssa vietän vapaa-aikaani, nimitti kerran minua puritanistiksi. Tajusin välittömästi, ettei koko sanaa ole olemassakaan ja tarkistin sen vielä sanakirjasta. Löysin sanan puritanismi, jolla tarkoitetaan 1500-luvulla syntynyttä kristillistä liikettä, jossa korostetaan erityisesti uskon kokemuksellisia ja pastoraalisia puolia. Puritaaninen taas merkitsee ankaraa ja elinoloiltaan vaatimatonta. Puritaani tarkoittaa ankaran puhdasoppista tai siveellistä ihmistä.

Mies, joka puuskaisi tämän suustaan, on tavallisesti hyvin harkitsevainen puheissaan ja melkeinpä neuroottisen tarkka käyttämiensä termien oikeellisuudesta.

En millään muista varsinaista asiaa, johon hänen kärjistyksensä liittyi, mutta päättelen sen liittyneen tilanteeseen, jossa olin valinnut toisin kuin hän itse olisi tehnyt ja hän näin halusi osoittaa minun kieltävän sellaisia elämäniloja itseltäni, joihin itse on heikkona. Päänsisäinen kiihtymys, sivallus, ei osumaa. Hah.

On totta, että menen tyhjin vatsoin nukkumaan ja herään aikaisin viikonloppunakin. Täytän itseni terveellisellä ruualla ja vältän herkkuja. Pidän fyysisten rajojen ylittämisestä, vaikkakin oksennus olisi sen jälkeen kurkussa. Yhtenäkään iltana en mene yöpuulle ilman hampaiden lankaamista. Jos olen nauttinut ylimääräisen palan kakkua juhlissa, syön seuraavana päivänä keittoa. Ja niin edelleen.

Mutta näen vaivaa täydellisen maitokahvin valmistamisessa. Keitän tummapaahtoisesta väkevän kahvin ja lämmitän pienessä kannussa kevytmaidon juuri sopivaksi välttäen valkuaisaineen saostumista. Kaadan kahvin ja maidon yhtä aikaa suureen mukiin, ja se pysyy kuumana pitkään. Nautin joka siemauksesta.

Tai kuinka asettelen salaatin lautaselleni. Ensin tulevat rapeat vihreät osat, päälle viistoiksi siivutetut kurkut. Kirsikkatomaatit laitan kokonaisina, koska niiden pureskeleminen on nautinto itsessään. Valitsen oranssinvärisen paprikan siivuja. Aivan ohuita purjorenkaita. Kaunein proteiininlähde on mielestäni siivutettu mozzarellajuusto, jonka kylkiin valutan hieman hyvää oliiviöljyä ja päälle asettelen muutaman basilikanlehden.

Kerran viikossa suon itselleni parituntisen venyttelysession. Lämmittelyn jälkeen rullaan kovarullalla jumissa olevat lihakset pehmeiksi. Sitten alan varsinaisen venyttelyn ja sen aikana joka ikinen kehossani oleva säie venyy. En tiedä ajankulusta, nautin Spotifyn klassisen musiikin aarteiden kera.

Kaikki, jotka tuntevat minut tietävät, että pidän yksinolosta, mutta pidän myös ihmisistä. Tasapainottelen pitämisten ristiriidassa ja joskus ominaisuus saa koomisia piirteitä. Esimerkiksi pitkään kestävissä erittäin sosiaalisissa tilanteissa sopivan tilaisuuden tullen hivuttaudun syrjään nautiskelemaan omasta seurastani. Joskus e ole muuta pakopaikkaa kuin wc. Jo lähestyessäni wc:n ovea mieleni sulkeutuu muilta ihmisiltä. Helpotuksen tilassa voin painaa pääni viileään kaakeliin ja sulkea silmät. Kuunnella oventakaista ihmisten puheensorinaa ja aistia tilan tuntua. Kaikkein nautinnollisinta on puhdas wc ja puhtaat käsipyyhkeet vieraita varten. Ellei sellaista ole, käytän wc-paperia käsien kuivaamiseen. Katse peiliin, hieman huulirasvaa ja olen valmis ladattuine akkuineni muiden seuraan.

Puritanisti? Kaukana siitä.