Matkalla – koronakotoilua osa 3

Olin huolissani sairaalassa työskentelevästä ystävästäni ja päätin soittaa hänelle. Alun kuulumisten jälkeen kävi ilmi, että hän oli vastikään kotiutunut Madeiran-matkalta ja kertoi olevansa koronakaranteenissa parhaillaan.

Kuvailen muutamalla sanalla ystävääni. Hän on pieni ja sitkeä nainen, täynnä vilpittömyyttä ja hyvää tahtoa. Hänen silmänsä ovat kuin syvät järvet ja niiden takana raksuttavat nokkelat aivot. Hänen suustaan tipahtelee harkittuja sanoja, aina oikeudenmukaisia ja viisaita. Rakastan häntä ystävänä.

Kuuntelin ystäväni innostunutta matkaselostusta ja äkkiä mieleeni tulvi muistoja omalta muutaman vuoden takaiselta reissultani samaan kohteeseen.

Viikko kahdeksan oli poikkeuksellisen viileä. Majoituimme, mies ja minä, pääkaupunki Funchalissa sijaitsevaan pieneen perhehotelliin. Kaikki rakennukset niillä main sijaitsevat jyrkillä rinteillä ja illalla tunsi jaloissaan päivän aikana poljetut lukuisat portaat. Epäilen, ettei huoneessamme ollut 15 astetta enempää ja illalla kului tovi lämmitellessä jääkylmiä jalkoja toisen yhtä kylmiä vasten.

Mutta ilmapiiri oli jotenkin viehättävä. Oli pariskuntia, eläkeläisiä ja yhdet suomalaiset eri puolilla maailmaa asuvat iäkkäät kaksoset. Samat ihmiset kokoontuivat aamuisin syömään samoihin pöytiin ja myös illallisaikaan. Ilmeisesti kukaan ei jaksanut lähteä kapuamaan portaita päivän retkien jälkeen muualle illastamaan. Päivästä toiseen tuijotin ruokalistan kolmea eri vaihtoehtoa. Kaiken sai alas erinomaisella madeiraviinillä. Ystäväni kertoi nyt tuoneensa minulle tuliaisiksi madeiraa.

Hän kertoi, että matkalla oli ollut vaihtelevaa säätä ja että hän oli osallistunut opastetuille retkille saaren kastelujärjestelmille eli levadoille.  Muistin aamut ja kuivankirpeän viileyden kasvoilla sekä vilvoittavan tuulen pitkillä patikkaretkillä. Muistin kostean ilman ja tunnelin katosta ja kasvien lehviltä niskaan tipahtelevat pisarat levadoreiteillä ja sen, että kerran jouduimme pilven sisään.

Teimme retken saaren itäosissa sijaitsevalle, neljä kilometriä pitkälle kapealle, mereen kurottavalle niemelle, Ponta de Sao Lourencolle. Monet muutkin olivat lähteneet samalle vaellukselle ja muistan paikoin ihmisiä olleen ruuhkaksi asti. Hieman poikkeamalla polulta sai rauhassa katsella Atlantin valtamerta, joka niillä seuduin ei koskaan ole paikoillaan, vaan väikkyy taukoamatta vihreän eri sävyissä ja puskee levottomia aaltojaan rannoille.

Yhtenä päivänä teimme valasretken. Pieni alus vei meitä alueelle, jossa valaiden tiedetään liikkuvan. Ensin ei mitään. Sitten arviolta viisi sillivalasta ui veneen vasemmalla puolella. Ne näyttivät itseään, niiden selkäpuolen aukoista kuului puhahduksia ja pienet vesipärskeet lensivät ympäri. Silloin se tapahtui: vääjäämätön rakastuminen mereen, valaisiin ja kaikkeen mikä meressä elää.

Päätimme keskustelun toivotellen toisillemme hyvää vointia. Madeira viipyi päässäni sen illan ja synnytti toiveen saada viettää hetki lasillisella ystäväni kanssa.

Kotini seinät ovat tulleet lähemmäksi. Ajoittain jaksan hyvin. Luen liikaa uutisia ja puhun liikaa aiheesta. Ilmapiiri on odottava.

Published by jaanaauvi

Olen opettaja ja turkulainen kaupunginvaltuutettu. Jaan kanssasi kattauksia elävästä elämästä sanoin ja kuvin, sillä katso: maailma on kaunis!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Create your website at WordPress.com
Get started
%d bloggers like this: