Kolin kansallispuistossa on minulle yksi himoittava näkymä, Mäkrän reitin varrella sijaitseva paikka, jossa Järnefelt maalasi Maisema Kolilta -nimisen teoksensa. Olin viritellyt Kolin-retkeä jo pitkään. Varannut huoneen ikkuna Pieliselle päin, käynyt Ateneumissa kyynelehtimässä kyseisen kansallismaiseman äärellä ja ikuistanut sen iPhoneeni, matkan lähetessä tutkinut sääkarttoja ja esittänyt toiveen sateettomasta retkipäivästä.

Kaikki, jotka tuntevat minut hyvin tietävät, että otan aina huomioon pahimman mahdollisen elämässäni ja nytkin olin varma, että sairastuisin juuri ennen lomaa ja matka pitäisi peruuttaa. Mutta en minä sairastunut. Sen sijaan istuin huolesta sekaisin neljä päivää ennen aiottua lähtöä sairaalan vuoteen vieressä, sillä mies, jonka kanssa piti matkustaa, joutui leikkaukseen. Epätietoisuuden mustimmalla hetkellä ytimessä oleva kirkastuu ja kaikki muu menettää merkityksensä.

Nykypäivän kirurgit ovat ohjeineen aika näppäriä, sillä ”kaikkea saa tehdä kivun sallimissa rajoissa” ja ”ääriliikkeitä pitää välttää” ja näiden päälle sellaiset reseptit, että kipua ei VOI tuntua missään. Jälkimmäistäkin ohjetta oli helppo noudattaa, sillä mies on luonnostaan jäykkä kuin puupölkky.

Yllätyksekseni potilas teki reippaan päätöksen ja aiottu retki saattoi alkaa. Junamatkalla sattui kaikenlaista, eikä siitä sen enempää, mutta lopulta taksi kiipesi iltapimeässä pitkin vaaran rinnettä määränpäähän.

Maitomaisen sumuisena auenneen seuraavan aamun ikkunanäkymäni järvelle olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka peltoa tai suurkaupunki. Päivän edetessä maisemat avautuivat kuitenkin vähän kerrassaan. Ukko-, Akka- ja Paha-Kolin huipuilta kuva järven selälle ja sen saarille muuttui minuuteissa. Korkealta näki, kuinka alapilvet liikkuivat ilmavirrassa, kuinka luonto maalasi uskomattoman herkin vedoin peittämällä saaret utuunsa ja taas pian paljastamalla ne.

Lounaan jälkeen mies oli virittynyt kuntoutuskävelyä varten. Kalliot ja puunjuuret olivat liukkaita ja polut mutaisia monen sateisen päivän jäljiltä. Miespotilaan piti varoa äkkinäisiä liikkeitä ja eritoten kaatuilua, joten valitsimme reitin tarkkaan. Suunnitelmissa oli noin kilometrin matka hiljattaista hiippailua. Otin huolekkaasti kameran kannettavakseni ja ajattelin oikaista polulle yhden kallion kautta, kunnes jalkani lipesi ja lensin polvi edellä kyljelleni. Kamera kolahti kivelle. Käsi sattui ja polvi vielä enemmän, johon nousikin komea mustelmainen kuhmu. Loppupäivän teimme säännöllisin väliajoin tilannearvioita, toteutuisiko seuraavaksi päiväksi suunnittelemani retki Järnefeltin maalauspaikalle vai jäisikö se mahdolliseen seuraavaan kertaan.

Koska luita ei ollut poikki ja motivaationi oli korkea, pakkasin aamulla eväspussiin kaikkea hyvää, valmistin teetä termospulloon ja lähdin kulkemaan. Oli luvattu puolipilvistä ja poutaa, mutta aamupäivä oli vielä pilvinen, eivätkä lopuillaan olevan ruskaluonnon värit hehkuneet.

Tiesin Mäkrän kierroksen hieman haasteelliseksi ja tiukimman nousun jälkeen pitikin jäädä hetkeksi huilaamaan. Maalauspaikka on sen nousun jälkeen Pielisen puolella. Järnefeltin teoksessa rinteessä sijaitseva mänty kukoistaa, mutta nyt sen tilalla on vain harmaa kelottunut runko. Saaret ja kalliot ovat paikoillaan, vaikka taiteilija on vapaudessaan luonut omanlaistaan maisemaakin. Olin toivonut auringonvaloa. Äkkiä huomasin taivaan aukenevan ja koko syysluonnon värien kirjo oli ulottuvillani. Hetkeni oli juuri niin hyvä kuin olin etukäteen ajatellut, vaikka olin yksin.

Tunnelmoin vielä jälkeenkin päin Järnefeltin maalauspaikan löytymistä ja sen maiseman taltioitumista mieleeni. Katselin yhä uudestaan valokuvia. Tutkin retkikarttaa, että tuolla ja tuolla oli se ja se… Järnefeltin tiedetään tehneen Sibeliuksen kanssa yhteisiä retkiä Kolille, ehkäpä juuri samoille paikoille kuin itse pääsin. Sibeliuksen kerrotaan saaneen virikkeitä neljännen sinfoniansa säveltämiseen juuri näiltä retkiltä. Neljäs sinfonia on hieman liian vaikea läksy minulle, sen sijaan kuuntelin Sibeliuksen puusarjasta ”Yksinäinen honka”.

Vietin viikonloppua väsyneisyyden ja jonkun taudin rajamailla. Yritin pyykätä kesäpaikan suurta lakanapyykkiä taloyhtiön pesutuvassa päivänä, jona nukuin pommiin. Ajan olisi pitänyt pysähtyä, jotta kuivaushuoneen kapasiteetti olisi riittänyt kahdeksan pyykkikoneellisen kuivaamiseen kello iltayhdeksään mennessä (taloyhtiömme natsihallitus on asennuttanut valvontakamerat myös pyykkitupaan). Näin olin saanut aikaan valtavan määrän hieman kosteaa pyykkiä, jota levitin ympäri kotia loppukuivumaan, silitin, viikkailin ja pakkasin Ikea-kasseihin.

Touhutessani siinä tulin nälkäiseksi. En tiedä, mistä päähäni pälkähti sellainenkin ruoka kuin risotto. Todennäköisesti olin nähnyt verkkolehden ruokaosastolla kuvan tai jotain, sillä mielikuvitusköyhän mieleni reseptiarkisto ei kerta kaikkiaan sisällä yhtään risotto-ohjetta.

Risotto, risotto, risotto… hmm…SITRUUNARISOTTO! Kaivoin esille syvän hiiliteräspannuni ja toisen pannunkin, jolla ajattelin paistaa broilerinfileitä ateriaa täydentämään.

Kaapissani ei ollut risottoriisiä, joten käytin tummaa riisiä. Ensin kuulastin hienontamani pienen sipulin riisin kanssa öljytilkassa, kunnes riisi tuli läpikuultavaksi ja sipuli pehmeni. Siihen piti lisätä valkoviiniä, jota minulla ei ollut, joten lisäsin desin vettä kanaliemeen, jonka olisi pitänyt olla kasvislientä. Seurasi pitkäveteinen vaihe, jossa kauha kerrallaan lisäilin lientä riisin joukkoon ja seuraavan kauhallisen sai lisätä vasta edellisen imeydyttyä riisiin. Tämä kesti kokonaisuudessaan 45 minuuttia.

Sitruunarisoton tärkeä aines on tietysti sitruuna, mutta ei minulla ollut sellaistakaan. Löysin kuitenkin jääkaapista suuren limetin puolikkaan. Sen kuorta olisi pitänyt raastaa seoksen joukkoon, mutta en voinut sitäkään tehdä, koska limettini ei ollut luomua. Painoin haarukan limetin puolikkaan sisään ja valuttelin sen tyhjäksi. Ihana tuoksu levisi keittiööni.

Lopuksi lisäsin parmesaaniraasteen, ripauksen suolaa, mustapippuria ja voita. Siinä välillä olin kuumentanut pannun tulella ja valmistanut kevyesti marinoimani broilerinfileet sekä pilkkonut vihanneksia salaattiin. Leikkelin lihan suupaloiksi ja asettelin ne risottokeon päälle.

Ruoka maistui niin hyvältä, että tulin siitä onnelliseksi.

”Tarvitsen kymmenen kiloa.”

”Whaaat??? Korkeintaan kahdeksan.”

”Ei käy, nousen pintaan kuin korkki.”

”Sinulla on joku ongelma.”

”Hei! Tämä on vain yksi monista.”

 Muistot espanjalaisen instructorin tyhjentävästä avautumisesta  kerran (tankissa 20 baaria) palauttivat ne kaikki mieleeni. Mutta nyt olin kohdannut aristotelisen hyve-etiikan tiivistymän, viisauden ja lempeyden ilmentymän nuoren kreikkalaisen instructorin tavassa kertoa minulle, miten minun oikeastaan tulisi olla.

Paino sanalla olla. Vautsi.

Pääsimme yhteisymmärrykseen yhdeksästä kilosta ja kiinnitin ne nyt aiempaa korkeammalle vyötärölle. Viimeinen tsekkaus, tankissa 200 baaria, regulaattori toimii ja ilma tuoksuu mainiolta.

Kellahdus kumiveneen laidalta mereen odottelemaan muita. Snorklailin hieman todetakseni maskin täydellisen istuvuuden ja sumuttomuuden. Olin ostanut uuden mustan snorkkelin Atlanttiin hukkaamani tilalle ja sekin toimi erinomaisesti. Alla liiteli muutamia pikkukaloja ja näkyvyys oli pohjaan asti.

Kavereiden päästyä veteen lähdimme alas. Vesi oli lämmintä, eikä hieman liian suuri viisimillinen märkäpuku haitannut menoa. Korkean kauluksen vetoketjukohta jäi tietyssä asennossa oikean korvani korun taakse jumiin. Taitoin kauluksen sisään.

Makasin pohjassa painovyö kiinni hiekassa ja mietin, että seuraavalla kerralla pyydän kahdeksan. Tyhjensin keuhkot loppuun asti ja sinä aikana painuin pohjaan. Hengitin sisään hitaasti ja nautiskellen ja kohosin aina hieman ylöspäin. Toin kädet eteen ja korjasin asentoani. Löysin buoyancyn.

Luolaan mentäessä näin seinämän rosan- ja kullanvärisen kasvillisuuden. Seurasin katseellani instructorin sinistä ja keltaista räpylää ja vilkaisin välillä taakseni varmistaakseni buddyni olemassaolon. Hengitin ja pimeys tuli vastaan. Pimeässä tuntee parhaiten sekä veden lämpötilavaihtelut että oman mielentilan. Olin levollinen ja rento. En tiennyt, että buddyni yski regulaattoriinsa enkä sitä, ettei hänellä ollut hyvä olla. Vasta hänen mennessään ulostuloaukon kohdalla ohi ymmärsin, että jokin oli vialla. Tavallisesti hän on takanani ja varmistaa minua.

Pintaan palatessa tankissani oli 90 baaria jäljellä, kun tavallisesti niukin naukin 50. Olin käyttänyt vain hieman yli puolet ja voinut erinomaisen hyvin. Nauttinut olemisesta.

Kävimme buddyni kanssa läpi hänen eskapismiin johtanutta ongelmaansa. Hän kertoi yskimisestään ja siitä, kuinka oli havainnut minulla olevan kaikki hienosti. Kuinka oli tehnyt päätöksen nousta ohitseni valoon ja kuinka vointi oli tasaantunut.

Olimme valtavan nälkäisiä. Tilasimme varjomme alle rannalle valkosipulileipiä, kreikkalaisen salaatin, Ceasar-salaatin, Light Cokikset jäiden kera sekä frappet vanilijajäätelöllä. Sitten vain olimme.

Mustikkaa ylistetään vuolain sanankääntein. Sitä kutsutaan metsien kultakimpaleeksi runsaiden terveysvaikutustensa vuoksi. Niiden poimiminen on nautinto ja varsinkin syöminen pitkin talvea.

Mies, jonka kintereillä ravaan pitkin metsiä lausui, että kansallispuistoissa ei saa kerätä sieniä eikä marjoja. Tämä järkytti mieltäni siinä määrin, että unohdin kokonaan Googlen, jonka avulla olisin voinut heti kumota väitteen siinä polun kummallakin puolen aukeavien loputtomien mustikkamäkien keskellä. Niinpä antauduin kiivaaseen väittelyyn marjanpoiminnan puolesta kansallispuistoissa. Kiista oli pitkä, joten avaan sitä muutamin ottein.

Mies: kansallispuistossa ei saa poiketa polulta viitaten luonnonsuolejulakiin.

Minä: kansallispuiston säännön mukaan pitää kulkea polkuja pitkin, mikään laki ei velvoita. Kuka sitä voisi valvoa??

Mies: eikö sääntöjä pidä sinun mielestäsi noudattaa?

Minä: pitää pääsääntöisesti, mutta esimerkiksi mustikan poiminta edellyttää polulta poikkeamista.

Sitten tuli jotain aivan käsittämätöntä.

Mies: mustikoita saa poimia vähän kansallispuistossa, mutta ei liikaa.

Minä (puun juureen kompastellen): mitä tällä tarkoitat? Saan poimia niitä vähän poikkeamatta polulta vai? Niin pitkälle kuin käsi yltää? Mikä on liikaa? Miten laki SEN määrittelee?

Mies: kyllä voit vähän poiketa polulta, mutta ei niitä mustikoita saa kuinka paljon tahansa täältä poimia….luonto turmeltuu….

Minä (ääni kohoten): jos minä nyt nätisti poimin mustikoita kansallispuistossa, se turmelee luontoa vähemmän kuin Urho Kekkosen kansallispuiston kylkeen raiskattu tunturi, jonka rinteitä pitkin hissihärvelit hinaavat ihmisiä ylös ja jonka kaiuttimista tunkee ainutlaatuisen luonnonympäristön rauhaa häiritsevää kammottavaa musiikkia ja jonka palveluja Herra Mies itsekin mielellään on käyttänyt!

Kiistelyn edettyä etelästä Lappiin muistin Googlen ja luin sieltä ääneen mitä kansallispuistoissa saa tehdä ja mitä ei.

Myöhemmin, tunnekuohun laannuttua, mies tokaisi minun olleen oikeassa. Kansallispuistossa saa poimia mustikoita, mutta joidenkin puistojen omat säännöt voivat rajoittaa luonnonantimien keruuta. Kiitos, että palasit tähän aiheeseen. Reilusti tehty.

Tiedämme kumpikin, että jos elämme ja Luoja suo, kyykimme muutaman viikon päästä selät vimpuloina marjankeruussa. Se on mukavaa puuhaa. Eväät mukana, leppoisaa ajatusten vaihtoa ja mustikkaa moneen smootieen.

Oma mustikkasmootieni on seuraavanlainen (kahdelle):

Yksi banaani

3-4 dl pakastemustikoita

Puoli purkkia rahkaa

2dl jogurttia

2 rkl proteiinijauhetta (maustamatonta)

Blenderillä sekaisin.

Huolien, murheiden ja muiden synkkyyksien keskellä kannattaa keskittyä elämää voimaannuttaviin ja mielihyvää tuottaviin juttuihin. Itselleni kesä toi valon ja iloisia tapahtumia, mutta en tiedä mikä niistä on kaikkein paras. (Kaikkein parhaan määrittelemiseen liittyy hehkutus, jossa mukavaa tuntuu seuraavan vielä melkeinpä ilon ylittävä mukavampi, mutta siltikin on vaikea arvioida, kumpi oli toista parempi).

Tähänastisen kesän pilkunkirjoittajan parhaista tapauksista mainitsen muutamia. Vaikka sen kun omenapuu kukintansa loppupuolella pudottelee terälehtensä nurmea pilkuttavaksi peitteeksi ja alkaa vähän ajan päästä pullistamaan kukkapohjiin omenan alkuja.

Tai kun sireeni laskee pakahduttavan tuoksunsa puutarhaan eräänä helteisen päivän iltana. Kurjen huuto tuulettomassa ilmassa peltoaukealta, mutta mitään ei näy. Tai kun eräänä aamuna huomaan kamarin ikkunan edessä ruusunnuppujen vihdoin auenneen ja katselevan minua pensaan suojista viattomin silmin karmiinipunaisten kehystensä keskeltä.

Naku-uinti suloisen pehmeävetisessä erämaalammessa. Tai kun mies löytää pari raakaa mustikkaa, arvioi ne melkein kypsiksi ja tarjoaa minulle niitä kämmenellään. Tai kun hän käyttää lomapäiviään listoittamiseen ja maalaamiseen palauttaakseen kotiimme talon rakennusajalle tyypillisen 1920-luvun hengen. Nooa (pienen pieni koira) hakee palloa uudelleen ja uudelleen tummat silmät anoen, että vielä kerran.

Hukkasin parasta-mittatikkuni, enkä etsi sitä enää.

Päivä paistoi käärmeen päähän eräänä helteisenä kesäkuun päivänä sen maatessa sykkyrällä aivan järven partaalla. Vesi tuoksui sieraimiin ja vatsa ilmoitti edellisestä sammakkosaaliista kuluneen jo tovin. Se nosti keltatäpläisen päänsä ja liukui sulavasti järviruovikon sekaan lämpimään rantaveteen. Taitavana ja kestävänä uimarina se suuntasi keskemmälle sinne missä pohjanlumpeen kelluslehdet olivat muodostaneet vihertäviä lauttoja ja nuppuiset kukkavarret ulottuivat jo pintaan asti. Käärme muisti lumpeen vedenalaisten uposlehtien lomassa uivat pikkuahvenet ja suuntasi sinne. Tällä kertaa ahvenet olivat poissa. Sitten sen mieleen palautui ihmisten laiturin takana olevien kaislojen luona uiskentelevat sammakon nutipäät, joita se pienenä käärmeenä napsi suuhunsa. Kenties rauhallisen poukaman suojista nytkin löytäisi suuhunpantavaa, niinpä se nosti päänsä korkealle ja lähti kohti.

Painuin hieman niljaisilta uimaportailta järven syliin ja lähdin kohti vastarantaa. Vesi tuntui… vesi tuntui… niin viileänpehmeältä sametilta iholla ja sama painottomuuden tunne levisi kehoon kuin sukeltaessa. Pidän hieman pitempien matkojen uimisesta. Olin solminut pakettinarua vyötäröni ympärille ja toisen pään kullanväriseen uimarenkaaseeni silta varalta, että saisin suonenvedon tai väsyisin. En ollut koskaan oikeasti tarvinnut sitä, mutta jos tuulinen sää tekee kellumisesta epämiellyttävää, lepuuttelen sen varassa. Kevyt aallokko kuljetti ääniä laiturilta. Paluumatkalla, vielä kaukana rannasta, kuulin miehen, jonka kanssa olin uimaretkellä, huutavan: ”Käärme ui, pois vedestä!” Näin kaukaakin, että ihmiset kömpivät laiturille ja katselivat sieltä järveen. Mies vilkaisi nopeasti suuntaani, arvioi minun olevan tarpeeksi etäällä, ettei halunnut varoituksellaan hermostuttaa.

Lähenin kaikessa rauhassa kohti rantaa pitkin silkinsametinpehmeää vettä, kun kävi minullekin ilmi, että kyse oli rantakäärmeestä. En pidä käärmeistä, mutta ne saavat minun puolestani olla. Myrkkykäärmeihmisiä välttelen.

Kevään taittuminen kesäksi tietää monilla tiheneviä käyntejä kesämökillä ja lopulta koko elämän siirtymistä sinne, kunnes iltojen pimeneminen ja viilenevät yöt ajavat takaisin mukavuuksien äärelle kaupunkiin.

Ilta oli lämmin ja kehoni vielä lämpimämpi saunassa makoilun jäljiltä kammetessani jäykkiä lonkkaluitani sivustavedettävän uumeniin. Päivä oli ollut täysi kaikesta puuhailusta ja tuumin, että patja voisi olla hieman paksumpi yrittäessäni saada hyvää asentoa nukkumista varten. Olin kuokkinut kukkamaitani, kiskonut juurineen rönsyleinikkejä ja nokkosia, haravoinut viimevuotisia  kukkavarsia, karsinut kuivia oksia marjapensaista, laajentanut kulkuväyliä, kuljettanut kottikärryittäin jätettä kompostiin, repinyt voikukkapoistajalla kukkivia ja nuppuisia tupsakkeita nurmen seasta ja todennut puuhan toivottomaksi. Sitten sain päähäni häijyn ajatuksen ja muistin puutarhavajan perukoilla olevan voikukkamyrkyn. Niinpä kylvin tuhoa ja kuolemaa voikukkainvaasion niskaan ja seuraavana aamuna näin niiden olevan turpiinsa saaneen näköisiä, lehdet nurinpäin käyrällään elämän riemua vailla.

Olin myös ihastellut nuoria vielä rullallaan olevia kotkansiipiä varjoisan pohjoispuolen kukkamaalla, liilanvihertäviä tiukassa kierteessä maasta ponnistavia kieloja, havainnut särkyneen sydämen vankat nupullaan olevat kukkavanat ja iiristen terävinä sojottavat lehdet. Nuori puutarhani sai minut itsenikin tuntemaan oloni aika nuoreksi. Hetkeksi.

Näihin mietteisiin tuli uni sekaan, kunnes luonto herätti kello kolme. Ajattelin, että jospa käännän vain kylkeä enkä nouse, mutta lopulta oli pakko pukea yöpaidan päälle villapaita ja villasukat jalkaan, sillä ulkona oli neljä astetta lämmintä.

Viileys tunki paidankaulasta sisään matkalla pikkulaan. Piha oli hiljainen. Olin jättänyt puutarhatyökalujani pitkin pihaa. Punaiset kottikärryni seisoivat vajan edessä hiljaa. Harava nojasi saunan seinään. Hiekkalaatikon lelujen leikki oli pysähtynyt, amiraalin lento tauonnut. Pihan rakennukset muodostivat hyyskään menijän ympärille suojaavan piirin, mutta kauempana metsän reunassa vanhan saunan haamumaiset ääriviivat saivat aikaan väristyksiä.

Taipaleeni oli vartioitu oikealta ja vasemmalta, mutta mitäpä puolisokea ikäneito siitä olisi mitään tiennyt, ellei vasemman puolen yökulkijan hermo olisi katkennut. Metsästä alkoi kuulua oksien rusahduksia ja tantereen ryskyntää ilmeisen suurikokoisen elukan pantua menemään. Näin mielessäni 700 kiloisen lapiosarvisen hirvisonnin, joka leveä roikkuva turpa ojollaan, luomet puoliksi tummien silmien päällä aivan kypsänä häirityksi tulemisestaan ravasi kohti järjellisempiä syömäapajia. Takaisin tullessa taas, nyt jälleen vasemmalla puolellani, havaitsin naapurin pellolla jököttävän hirvilehmän kiinteän tuijotuksen.

Olipa mukavaa kömpiä takaisin lämpimään sänkyyn hieman liian ohuelle patjalle, vetää peitto kylmenneille varpaille ja ajatella ympäröivää yöluontoa, joka kuhisee elämää silloinkin, kun itse vain nukkuu. Ihanaa alkanutta kesää<3

Vappu, kaikkien hauskuutus, kehotettiin tänä vuonna viettämään pienesti kotona tai parvekkeella. Panostin lähinnä aattoon, sillä vapunpäiväksi olimme suunnitelleet kesäpaikan terassin rakentamista.

Tein vappuviikolla muutamia hankintoja, kuten sydämenmuotoisen Hello Kitty -foliopallon ja pari serpentiinirullaa. Koristelin ruokapöydän yllä olevan tilan kiinnittämällä ne valaisimeen. Heliumpallo sojotti ylöspäin ja serpentiinit valuivat pöydän pintaan asti. Ei näyttänyt hyvältä. Hetkinen… nyt muistin huolella vaalimani perinnehuiskan, yli 20 vuotta vanhan bambuvartisen silkkipaperisen koristeen, jonka vuosi vuoden jälkeen säilön muovipussiin seuraavaa vappua varten. Asettelin huiskan maljakkoon ja mieleni liittyi viimein vappuisiin traditioihini. Esivalmistelu suoritettu. Vuorossa pöydän kattaus.

Kaivoin kauneimmat ruokalautaseni esille, lautasliinat ja arkiset teräksiset aterimet. Kombo ei miellyttänyt silmääni ollenkaan. Sitten muistin äidiltä perityt Chippendale pöytähopeat. Niihin oli ajan saatossa muodostunut tummentumia, joten perustin keittiön työpöydälle hopeankiillotusaseman. Hmm…mitä siihen taas tarvittiinkaan? Alumiinifoliopala astian pohjalle, suolaa, vettä ja tummuneet aterimet. Hymyilin sekä itselleni sisäänpäin että haarukoille ja veitsille, joiden pinta kirkastui silmin nähden.

Tänä vuonna tarjoilin naudan marmoriulkofilepihvin Hasselbackan perunoilla (olisivat saaneet olla hieman pidempään uunissa) punaviinikastikkeen kera. Lisukkeeksi keitin vihreitä parsanvarsia ja ne syötiin italialaisen mozzarellan kanssa. Kastikkeesta jäänyt Tommasi Crearo täydensi yksinkertaista ateriaa. Hieno Chippendale veitseni on tavallinen ruokailuveitsi, eikä sovellu lihan leikkaamiseen. Oivalsin sen ajoissa ja olin kattanut sahalaitaiset veitset lautasten viereen. Hienoiluveitseni oli lopulta vain etävapputunnelmaa kohottava koriste.

Olin Lidlistä löytänyt hyvännäköisiä mansikoita. Poistin niistä kannat, huuhtelin, kuivasin ja asettelin tarjoilumaljaan. Niiden päälle tipautettiin muutama pisara Disaronnoa, mintunlehtiä ja ne syötiin vaniljakastikkeessa. Helppoa ja hyvää.

Pari komediallista elokuvaa; ei kiitos mitään, mikä menee syvälle.

Sää muuttui sateiseksi, joten kun tätä kirjoitan, lojun sohvalla sen sijaan että ponnistelisin kesäpaikan terassin kimpussa. Aika tuntuu jotenkin pitkältä, vähän JVG:n Ikuisen vapun tunnelmissa, vaikkakin sen sijaan että oltaisiin kaukana himasta, ollaan vaan siellä.

Elämämme eristyksissä on asettunut uomiinsa. Tunnistin eräänä aamupäivänä hetken, jolloin totesin olevani sopeutunut tilanteeseen. Siihen, etten enää nykyisin ole kotona koskaan yksin ja siihen, että jotkut poikkeuslait synnyttivät valtakuntaan uudenlaista järjestystä.

Mies, jonka kanssa jaan elämääni, on valloittanut kotimme etätöihinsä. Ne alkavat aamulla sohvalla ja jatkuvat iltaan saakka nojatuolissa. Hän ei muista käydä ulkona paitsi voimallisesti kannustettuna. Hän vie roskapussin taloyhtiömme jätehuoneeseen ruutuflanellisissa yöpöksyissään. Hän kadottelee tavaroitaan, ja minä kerron missä ne ovat.

Ruoanlaitto keittiössämme on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Teen ruokaostokset ja mietin mitä laitetaan. En käytä eineksiä, joten kaikki alkaa aina perunasta ja porkkanasta. Eipäs, unohdin Saarioisten maksalaatikon, jota rakastan kuumana, kylmänä sekä haaleana ja jokainen, jolle joskus erehdyn mainitsemaan asiasta, saa kylmiä inhon väristyksiä ja puistatuksia. En ymmärrä miksi?? No, joka tapauksessa, saan tarvitessa apulaisen sinne keittiöön ja annan hänelle helppoja tehtäviä, kuten kuorimista, raastamista, pilkkomista tai pöydän kattamista. Illalla saatan saada toimintaohjeen, kuten: ”älä keitä minulle aamulla kaurapuuroa” ja tiedonannon: ”olen valmistanut itselleni tuorepuuroannoksen aamua varten”, sillä päivät alkavat tavallisesti kattilallisella kaurapuuroa.

Kun ollaan lähes koko ajan kotona, sotkua syntyy. Torstai on perinteinen siivouspäiväni ja ilmoitan siitä työtehtävien jakoa varten. ”Taasko?” kuuluu usein hämmästynyt kommentti. ”Vastahan me viimeksi siivottiin.” Ei mitään muttia, toinen imurin varteen ja toinen vessoihin, näin se menee. Arkisen eristyselämän yksityiskohtien laajempi erittely ja esittely saattaisi kriisiyttää nykyistä seesteistä tunnelmaa, joten jääköön tähän.

Poikkeustila synnytti valtakuntaani hämmentävän valtatyhjiön, jota jonkun piti täyttää arjen sujuvoittamiseksi. Rooli lankesi minulle. Tasavallassa ei järjestetä kruunajaisia. Niinpä askartelin itselleni kruunun vessapaperista (materiaali on käytettävissä edelleen alkuperäiseen tarkoitukseen).