Sataa

Kun etelässä sataa keskellä talvea viikko tolkulla vettä ja ihmisen tekee mieli hiihtämään, niin algoritmisen ajattelun mukaan, seuraamalla seuraavaa reseptiä, pääsee etelän tyttökin ladulle. Kaiva sukset esille, tarkista monot. Pakkaa villasukat ja korvat peittävä pipo laukkuun. Ota kaveriksi mukava mies. Ja lopuksi, aja sataa, lennä, ota bussi tai juna kunnes lunta tulee vastaan. Ongelma ratkaistu.

Siinä seisoin laturetken lähtöpaikalla ja ihmettelin, miksi silmäripset jäätyivät toisiinsa kiinni. Noh, kireä pakkanen voi jäädyttää muutakin, kuten pienimmät varpaani. Tämä kävi ilmi vasta kun sisälle tultua riisuin monot. Jalkateräni olivat tunnottomat ja varpaiden päällä valkoiset laikut. Saunassa ne muuttuivat hehkuvan punaisiksi ja särkeviksi. Näin olin tullut kokemaan ensimmäisen asteen paleltuman.

Pakkanen lauhtui seuraaviksi päiviksi ja se oli hyvä, koska olin asettanut hiihtotavoitteekseni vähintään sata kilometriä, enkä oikeasti halunnut menettää varpaita. En ehkä ole ihan hiihtomaajoukkuetasoinen menijä, mutta ohittelin sentään lapsiperheitä, joiden jälkikasvu oli yhtenä suksien ja sauvojen sekamelskana, ulkomaalaisia, jotka olivat ensi kertaa ladulla ja yli 90-vuotiaita (huomaa: -vuotiaita, en kaikkia heitä).  Toistelin itselleni, että matka ei tapa vaan vauhti. Huolellinen suunnittelu, taipaleiden tauottaminen ja runsaat eväät olivat avain onnistumiseen.

Katselin oikealle ja katselin vasemmalle. Kummallakin puolella vaivaiset koivut, kelot ja kapoiset männyt nuokkuivat tykkylumen painon alla. Mikään merkki ei antanut aihetta kuvitella, että aika kulki kohti kevättä ja kesää sulattaen jään ja lumen, turvottaen lehtisilmut ja houkuttaen linnut pesimispuuhiinsa. Ladun varrella ei kuulunut ääntäkään lukuun ottamatta suksien ja sauvojen narinoita niiden painuessa lumeen. Taivas ja maa olivat saman harmaita ja tunturin laella, jossa ne näyttivät yhtyvän, ei voinut erottaa, milloin maa päättyi ja taivas alkoi. Paksu pilvimassa imi kaamosajan niukan valon ja tuulettoman kurun pohjalla kaikki kääriytyi rikkumattomaan luonnonrauhaan.

Pisin lenkkimme oli 29 kilometrin pituinen. Sen aikana kului makkaraa, hunajateetä ja leipää. Sitten löysimme taukopaikan, josta saattoi ostaa varavirtalähdettä, kaakaota. Tarjoilija kysäisi mieheltä, saako laittaa minttua sekaan. Tämä sanoi, että kyllä kiitos. Mietin, mitä ihmettä äijä touhuaa??? Kilometrejä majapaikkaan oli vielä 12,5 kilometriä jäljellä. Mutta mies olikin kuvitellut mintun olevan jotain minttuesanssia (!?!), (miten sen voi niinkin ajatella, kun tiskin takana oli 3×5 metrin alue pelkkiä alkoholeja?). Lopulta nautin pehmeillä sohvilla tämän maailman viattomimman olennon kanssa, ainoina asiakkaina, pelkät kaakaot.

Eräänä aamuna sain tervehtiä ilolla vastaani kulkevaa auroraa. Valomeri oli puhkaissut uoman ja juoksi purona maan kannen reunaa pitkin rusottavana juovana. Näin pohjoisessa talvipäivä esiintyy pienellä näyttämöllä, kun taas kesällä, sillä on kokonainen festivaali. Pysähtyneeseen tunnelmaan eloa toi murusia etsimään lennähtänyt kuukkeli. Muistan joskus aikaisemmilta kerroilta kuukkelin tulleen syömään kämmeneltäni, tämä tyytyi noukkimaan suuhunpantavaa penkille ripotelluista leivänmuruista. Sen rinnasta paistoi rauha ja luottamus, kun se lopuksi käänsi itsensä ja levitti ruosteenpunaiset pyrstösulkansa.

Aiemmin mainitsemani makkara ansaitsee tässä hieman enemmän huomiota. Vaihtelin makkaran kuviointitekniikoita kokeillakseni erilaisia malleja, joihin sinappi painuisi parhaiten sen jälkeen, kun makkara on paistunut tulilla ruskeaksi. Pragmaattisesti ja esteettisesti paras tulos syntyi yksinkertaisilla ristiviilloilla, jolloin makkaran sisus kuumetessaan nousee kauniille kohoumille vastaanottamaan sinappisen kuorrutteen. Parasta kuviointia pohdiskellessani pohdin myös ilmastonmuutoksen ja makkaransyöntini välistä yhteyttä. Koska yhteyden löytäminen tuntui liian haastavalta, päätin tänä vegaanisena aikakautena julistaa itselleni makkararauhan.

Kilometrejä kertyi 104. Poissaolon aikana myös etelä oli saanut hennon lumipeitteen, joka antoi valoa edelleen lyhyeen päivään. Hienoista pakkaslunta satoi monena päivänä ja meteorologi lupasi pysyvämpää lunta pitemmäksikin ajaksi.

Murhatarina helmassa ja muuta jouluista

En ole yleisesti erityisen jouluttelevaa tyyppiä, mutta tänä erikoisena vuonna 2020 joulun aika on inspiroinut minua monin eri tavoin.

Aidon näköinen muovikuusemme pääsi paikalleen jo pikkujouluna ja keittiöön ostin pienen pöytäkuusen, jonka säihkettä ihastelen kokkailun lomassa. Jouluperinteisiimme liittyvät hyvä ruoka, lahjojen antaminen ja koristeet (ei puhuta joulusiivouksesta nyt mitään).

Päätin panostaa pipareihin. Niistä tuli enkeleitä, lampaita, sydämiä ja tähtiä. Muumimuotti ei ollut mielestäni jouluinen, joten sen panin syrjään. Myöskään Sambian vuosilta peräisin olevat safarieläinmuotit ohitin, sillä hauras gluteeniton piparitaikina ei ole parhaimmillaan norsun kärsässä ja kirahvin kaulassa. Harmikseni jotkut enkelipipareiden hoikat vyötäröt katkeilivat. Niiden jenkkakahvoihin ei taikina ollut tarttunut päinvastoin kuin minun, joka pistelin ala-ja yläosia suuhuni lampaiden katkenneiden jalkojen lisukkeena.

Siinä ne piparit köllöttivät ruskeina ja houkuttelevina, mutta vielä oli tehtävää. Nimittäin olin hankkinut pienen pieniä metallisia tyllia ja elintarvikevärejä pikeeriä varten koristeluun. Pursotin kiekuroita ja koukeroita monena iltana. Yhden kerran sain miehenkin innostumaan leipomisesta ja koristelemisesta. Hänen pipareihinsa syntyi rennolla otteella hieman rouheita päällisiä. Hän alkoi vertailla työni jälkeä omaansa, sitten kyllästyi ja poistui paikalta, mutta ilmaantui jonkin ajan kuluttua paikalle uudestaan. Se oli minusta aika liikuttavaa, sillä tiesin hänen keskeneräisestä dosenttityöstään.

Yhtenä päivänä pikeeriseoksesta tuli liian jäykkää ja sitä piti puristaa aikaa kovaa sieltä tyllasta ulos. Hartia kipeytyi siinä määrin, että piparien kanssa puuhailu piti lopettaa.

Kun ihminen katsoo eteenpäin ja taivuttaa päätään hieman alas, hän näkee jalkateränsä. Minä näin siellä kälyni neulomat villasukat, jonka rei’istä pistivät isovarpaani. Kaapissani on lankalaatikko, kuten useilla muillakin. Se on siellä keskeneräisine neulomuksineen poissa silmistä ja mielestä, mutta toisena adventtina päätin alkaa neuloa sukkia. Jos niistä tulisi rumat, voin pitää ne itselläni, jos kauniit, annan lahjaksi. Neuloin yhden parin ja tankkasin kantapääohjetta mtvuutiset.fi -sivuilta. Sitten löysin lankaa, josta olin alkanut joskus tehdä mekkoa. Tiesin, että tämä keskeneräinen työ jää valmistumatta, sillä viimeksi kun sitä edelliskesänä neuloin veneretkellämme Espoon edustalla, ajoimme karille. Neulomus muuttui mielessäni karilleajomekoksi. Päätin käyttää siihen varattua lankaa sukkiin.

Lomalle lähteissä tapanani on pakata lukemista mukaan. Kerran kiireessä nappasin pokkarihyllyltä Hans Koppelin ”You’re mine now” ajatellen sen olleen kepeä tarina omistautumisesta, ei omistamisesta, mutta erehdyin pahan kerran. Alun kesy sepustus muuttui törkeän huonoksi tarinaksi, joka huipentui psykopaatin murhaaman ihmisen osien jauhamiseen blenderissä. Olen kirjojen vaikutuksille altis ja tämäkin kohtaus fossiloitui mieleeni muistuttaen, että lomakirjastoon kannattaa perehtyä etukäteen. Siltikin Koppelin helmi majaili hyllyssäni muutaman vuoden, kunnes tarvitsin askartelumateriaalia paperienkeleitä varten. Muutama puuhelmi päiksi ja tekstiä, jonka upotin laimenemaan enkelin helmoihin.

Joidenkin ihmisten joulu tulee tonttujen myötä. Lapsiakin saatetaan rauhoitella muistuttamalla heitä ikkunan takaa kurkkivista tontuista. Itselleni joulumieli syntyy enemmän enkelikoristeiden asettelusta kotiin. Toiset harrastavat hybridikoristelua sekoitellen tonttuja ja enkeleitä keskenään: tontut nurkkiin seisoskelemaan, enkeleitä kuusen oksille killumaan, tonttuja pöytiä koristamaan ja enkelikello pyörimään siihen viereen.  Piinkovana enkeli-ihmisenä olen päätynyt sellaiseen johtopäätökseen, että omassa kodissani tontut eivät esiinny yhdessä enkeleiden kanssa – itse asiassa meillä hiippailee yksi tonttu, allekirjoittanut, ympäri vuoden.

Toivotan siis kaikille riemullista joulujuhlaa kera enkelin siipien havinan, joka aikoinaan ilmoitti armosta ja tähden, joka johdatti sen luo.

Matka kuin matka

Työmatkani kesto on noin 15 minuuttia ruuhkattomana aikana autolla ajaen. Sen kuluessa pääsen kantakaupungin hieman ahtailta tieosuuksilta Helsinkiin vievän moottoritien alkupäähän. Sieltä poikkean liittymän kautta kantatielle päästäkseni työmaalleni vievälle seututielle. Käännös vasempaan ja päivän työtehtäviin. Kuulostaa siltä, kuin olisin ajanut matkan monta, monta kertaa. Niin olenkin. Kuulostaa siltä, että sen aikana ei kerta kaikkiaan voisi tapahtua mitään erikoista. Yleensä ei tapahdukaan, paitsi yhden kerran kun autoni moottori meni jotenkin epäkuntoon, työnsi paksun savun sisään ja matkustin loppumatkan hinausauton kyydissä.

Kirjoitan tätä siksi, että haluan kertoa, kuinka valtavan kauniita maisemia olen työmatkani varrella nähnyt. Ingressi on mielestäni tarpeellinen todistus siitä, että olen jokseenkin liikenneturvallinen ihminen ja kiinnittynyt realiteetteihin, vaikkakin tämä näkökulma jää vähäisemmälle osalle maisemakuvausten aikana.

Mitä edemmäs syksy ehtii, sen myöhemmin aamunrusko nousee. Kerran, eräänä aamuna, kokonainen taivas edessäni oli täynnä pieniä pilviä, joiden reunoja nouseva aurinko punersi. Täysin yllätettynä häkellyin näkymästä niin että halusin ikuistaa sen iPhone8+aani. Valitettavasti käsilaukkuni matkasi takapenkillä, eikä käteni millään ylettynyt puhelimeen. Suunnittelin etsiväni sopivan paikan pysähtymiseen heti päästyäni pois moottoritieltä. Mietin myös, miten selitän viranomaisille, että härdelli pääsi tapahtumaan, koska katselin pilviä. Mietin, että todennäköisesti minut puhallutettaisiin välittömästi. Päästyäni pienemmälle tielle, jonka varrella olisi bussipysäkkejä, vaaleanpunareunaiset pilvet olivat kadonneet jonnekin, enkä ymmärtänyt minne.

Kerran ojista, kosteikoista ja merestä noussut harmaanvalkea usva oli ryöminyt tien, heinikon ja pensaiden päälle. Kiinnitin huomiota siihen, että sen ja maan välissä oli ohut kaistale selvää ilmaa ja ruohikossa sekä pensaiden lehdillä kastepisarat odottivat hetkeä, jona ne olisivat voineet tipahtaa maahan. Ilma oli ihan hiljaa.

Toisena aamuna sumu oli niin tiheää ja maassa kiinni, että vastaantulevan auton havaitsi vasta ihan lähellä. Sumu ei vain pehmentänyt ääriviivoja, vaan peitti kaiken. Muistelin miltä tuntuu vetää keuhkot täyteen umpikosteaa ulkoilmaa ja kuinka sen viileä pehmeys tekee hyvää.

Työstä paluumatkalla en yleensä havaitse mitään, haluan vain kotiin toipumaan. Mutta yhden tapauksen muistan tältä syksyltä. Oli t-risteys ja oikealle kääntymisen aika. Lakupötkön mittainen vaaleahapsinen pikkukoululainen ylitti suojatietä. Pysähdyin. Ehdin tutkia häntä tarkkaan, sillä hän viipyi suojatiellä pitkän aikaa. Vaaleanpunainen reppu näytti suurelta hänen pienessä selässään. Hän asteli hitaasti, kääntyi kesken kaiken tarkastelemaan jotain, näki minut ja heilautti pikkuvanhasti kättään kiitokseksi tien antamisesta.

Pidän matkailusta. Tänä aikana ei voi. Onneksi on työmatkat.

Koipi ja polku

Luontoretkeilyn haittapuolia ovat esimerkiksi kaatumiset, paleltumiset, nälkiintymiset ja sieluun syöpyvä ikuinen halu olla vain retkellä. Yhdellä kallioisella retkelläni liukastuin ja mätkähdin polvi edellä graniittiin. Sain ison mustelman ja ihorikkoja. Retkeilyhousut ja merinovillaiset kalsarit säilyivät onnekseni ehjinä.

Polvi sai paljon huomiota. Annoin sille jäätä, särkylääkettä ja kohoasennon. Samalla mietin, miten mahtaisi seuraavaksi päiväksi suunnittelemani pidemmän retkeni käydä. Lämpö ja vesi ovat perinteisiä lääkkeitä ajalta, jolloin nykyaikainen lääketiede oli vaippaiässä. Niinpä ajattelin viedä koipeni kylpylään, takuuvarman veden ja lämmön äärelle.

Spa-relaxoivuus alkoi heti kylpylään vievältä käytävältä, nimittäin vastaani tuli spa-etiketti -taulu, jossa vierailijoita kehotettiin olemaan hieman tavallista hiljempaa ja laskeutumaan rentoon mielentilaan. Mainoksessa oli kuvailtu, kuinka kukin kylpylävieras saa ylellisen kylpykiulun mukaansa ja Lumene-tuotteita, joiden avulla piti tuoda suomalaisen luonnon puhdistava voima iholle asti. Siinä tallustellessani kohti tätä kaikkea froteetossuissa ja kylpytakissa kädessäni  lippukassalla sujautettu pussukka Lumene-tuotteita, en nähnyt yhtään kiulua. Käytävä oli hämärä ja sama hämäryys jatkui naisten pukuhuoneessa ja sittemmin koko tilassa.

Sain selville, että kylpylässä pitäisi kulkea jonkinlainen saunapolku, jonka jokaisessa vaiheessa pitäisi käyttää oikea Lumene-tuote, jotta voisi saavuttaa puhdistavaa voimaa. Polun varrella olisi pitänyt kuoria, puhdistaa ja kosteuttaa ihoa. Pussukassa oli mukana myös vihreä pakkaus jotain karkeaa tavaraa.

Etenin suihkun kautta varsinaiseen The spaahan. Kylpylässä oli yhteensä kahdeksan erilaista allasta, kolme saunaa ja rentous-huone. Tämän lisäksi tarjolla oli elämyssuihkuja, joiden piti viedä suihkuttelija aistimatkalle. Seinällä oli ohjeita erilaisten polkujen kulkemiseen riippuen kylpijän mielentilasta ja tarpeista.

Olin tietysti varustautunut piilolasein tähän reissuun, enhän voinut riskeerata varsinaisia näkemislasejani Tuli-saunan tiukassa 80-90 asteisessa kuumuudessa. Piilolasini eivät korjaa huonoja silmiäni hämärässä lukemiseen. Niinpä aloin saada varmuuden siitä, että en saavuttaisi tällä reissulla luonnon puhdistavaa voimaa Lumene-tuotteilla, koska en yksinkertaisesti nähnyt, mitä niiden purnukoiden päällä luki. Hipsin takaisin pukukaapilleni ja luovutin ihmeaineet froteetossujen seuraksi.

Palasin takaisin lukemaan seinällä olevia ohjeita polkujen kulkemiseen. Ohjeiden kantavana periaatteena oli altaiden, saunojen, suihkujen ja rentous-huoneen käyttäminen erilaisissa järjestyksissä, esim. kylmäallas, elämyssuihku, poreallas, valo-ääniallas, ulkomaisemapalju (joka saa unohtamaan kaiken muun ympärillä), joku kolmesta saunasta jne… riippuen kylpijän tavoitteesta olipa se rentoutuminen, kaunistuminen tai vaelluksesta palautuminen. Vaihtoehtojen kirjo sai minut sekaisin, joten luovutin ja päätin mennä omia polkujani, koska oma tavoitteeni oli enimmäkseen polven hoitaminen.

Kartoitettuani fyysisen ympäristön huomasin, että spa oli aika täynnä ihmisiä. Liekö syynä syyslomasesonki vai kylpykiulu-juju. Nimittäin jos tuli kaverin kanssa kylpemään, toisen Lumene-kylpykiulun (minulla ei edelleenkään ollut yhtään) sai vaihtaa juomakiuluksi, jossa on Lumenen sijaan viinejä tai Lehtikuohua, jota olisi tarkoitus siemailla kylpemisen lomassa. Ihmisten paljous aiheutti hyörinää ja viinin vaikutukset spa-etiketin unohtamisen.

Joka tapauksessa olin nyt kylpylässä ja päätin kokeilla kaikkea ja etsiä rauhallisempia altaita ja saunoja. Vein polveni ja koko muun itseni samalla 7-asteiseen kylmäaltaaseen ja sieltä kuumimpaan saunaan. Katselin tyhjin silmin lasiseinän lävitse ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin viinilaseistaan siemaillen. Olin saunassa pitkään. Kävin neliönmuotoisessa valo-äänialtaassa, mutta se ei jaksanut pitkään kiinnostaa. Löysin terassilta yksinäisen paljun ja loikoilin siellä, kunnes sain seuraa. Rentous-huoneessa nautiskelin hiljalleen soljuvasta musiikista, söin kiivin ja vain olin lepotuolissa maisemaa katsellen. Valon vähetessä luonnon ääriviivat pehmenivät ja lopulta ikkunan takana näkyi vain mustaa ja hotellin ulkovalon kova loiste kuusikkoon.

Polvi piti erityisesti kylmästä vedestä ja sen jälkeisestä kuumasta saunasta. Spa-vierailuni oli nautinnollinen kaikesta huolimatta, tosin kylpylän konsepti oli hieman liian haasteellinen kaltaiselleni yksinkertaiselle ihmiselle.

Yksinäinen honka

Kolin kansallispuistossa on minulle yksi himoittava näkymä, Mäkrän reitin varrella sijaitseva paikka, jossa Järnefelt maalasi Maisema Kolilta -nimisen teoksensa. Olin viritellyt Kolin-retkeä jo pitkään. Varannut huoneen ikkuna Pieliselle päin, käynyt Ateneumissa kyynelehtimässä kyseisen kansallismaiseman äärellä ja ikuistanut sen iPhoneeni, matkan lähetessä tutkinut sääkarttoja ja esittänyt toiveen sateettomasta retkipäivästä.

Kaikki, jotka tuntevat minut hyvin tietävät, että otan aina huomioon pahimman mahdollisen elämässäni ja nytkin olin varma, että sairastuisin juuri ennen lomaa ja matka pitäisi peruuttaa. Mutta en minä sairastunut. Sen sijaan istuin huolesta sekaisin neljä päivää ennen aiottua lähtöä sairaalan vuoteen vieressä, sillä mies, jonka kanssa piti matkustaa, joutui leikkaukseen. Epätietoisuuden mustimmalla hetkellä ytimessä oleva kirkastuu ja kaikki muu menettää merkityksensä.

Nykypäivän kirurgit ovat ohjeineen aika näppäriä, sillä ”kaikkea saa tehdä kivun sallimissa rajoissa” ja ”ääriliikkeitä pitää välttää” ja näiden päälle sellaiset reseptit, että kipua ei VOI tuntua missään. Jälkimmäistäkin ohjetta oli helppo noudattaa, sillä mies on luonnostaan jäykkä kuin puupölkky.

Yllätyksekseni potilas teki reippaan päätöksen ja aiottu retki saattoi alkaa. Junamatkalla sattui kaikenlaista, eikä siitä sen enempää, mutta lopulta taksi kiipesi iltapimeässä pitkin vaaran rinnettä määränpäähän.

Maitomaisen sumuisena auenneen seuraavan aamun ikkunanäkymäni järvelle olisi yhtä hyvin voinut olla vaikka peltoa tai suurkaupunki. Päivän edetessä maisemat avautuivat kuitenkin vähän kerrassaan. Ukko-, Akka- ja Paha-Kolin huipuilta kuva järven selälle ja sen saarille muuttui minuuteissa. Korkealta näki, kuinka alapilvet liikkuivat ilmavirrassa, kuinka luonto maalasi uskomattoman herkin vedoin peittämällä saaret utuunsa ja taas pian paljastamalla ne.

Lounaan jälkeen mies oli virittynyt kuntoutuskävelyä varten. Kalliot ja puunjuuret olivat liukkaita ja polut mutaisia monen sateisen päivän jäljiltä. Miespotilaan piti varoa äkkinäisiä liikkeitä ja eritoten kaatuilua, joten valitsimme reitin tarkkaan. Suunnitelmissa oli noin kilometrin matka hiljattaista hiippailua. Otin huolekkaasti kameran kannettavakseni ja ajattelin oikaista polulle yhden kallion kautta, kunnes jalkani lipesi ja lensin polvi edellä kyljelleni. Kamera kolahti kivelle. Käsi sattui ja polvi vielä enemmän, johon nousikin komea mustelmainen kuhmu. Loppupäivän teimme säännöllisin väliajoin tilannearvioita, toteutuisiko seuraavaksi päiväksi suunnittelemani retki Järnefeltin maalauspaikalle vai jäisikö se mahdolliseen seuraavaan kertaan.

Koska luita ei ollut poikki ja motivaationi oli korkea, pakkasin aamulla eväspussiin kaikkea hyvää, valmistin teetä termospulloon ja lähdin kulkemaan. Oli luvattu puolipilvistä ja poutaa, mutta aamupäivä oli vielä pilvinen, eivätkä lopuillaan olevan ruskaluonnon värit hehkuneet.

Tiesin Mäkrän kierroksen hieman haasteelliseksi ja tiukimman nousun jälkeen pitikin jäädä hetkeksi huilaamaan. Maalauspaikka on sen nousun jälkeen Pielisen puolella. Järnefeltin teoksessa rinteessä sijaitseva mänty kukoistaa, mutta nyt sen tilalla on vain harmaa kelottunut runko. Saaret ja kalliot ovat paikoillaan, vaikka taiteilija on vapaudessaan luonut omanlaistaan maisemaakin. Olin toivonut auringonvaloa. Äkkiä huomasin taivaan aukenevan ja koko syysluonnon värien kirjo oli ulottuvillani. Hetkeni oli juuri niin hyvä kuin olin etukäteen ajatellut, vaikka olin yksin.

Tunnelmoin vielä jälkeenkin päin Järnefeltin maalauspaikan löytymistä ja sen maiseman taltioitumista mieleeni. Katselin yhä uudestaan valokuvia. Tutkin retkikarttaa, että tuolla ja tuolla oli se ja se… Järnefeltin tiedetään tehneen Sibeliuksen kanssa yhteisiä retkiä Kolille, ehkäpä juuri samoille paikoille kuin itse pääsin. Sibeliuksen kerrotaan saaneen virikkeitä neljännen sinfoniansa säveltämiseen juuri näiltä retkiltä. Neljäs sinfonia on hieman liian vaikea läksy minulle, sen sijaan kuuntelin Sibeliuksen puusarjasta ”Yksinäinen honka”.

Tarkat roiskeet

Kävelin kaikessa rauhassa Helsingin rautatieasemalla laiturilla nimero 10 kohti Joensuun junaa, kunnes jotakin räpsähti päälleni taivaalta. Taivaan ja itseni välissä oli Esa Piirosen suunnittelema lasikatos, jonka teräsrakenteisiin siivekkäät olennot pääsevät lepuuttelemaan tai muutoin vaan viettämään aikaa ja päästämään kehostaan gagia, skeidaa tai millä nimellä ulostetta halutaankaan kutsua.

Katsahdin siis välittömästi ylös, mutta se oli turhaa, sillä silmälasini olivat täynnä sitä itseään. Onneksi henkilökohtainen avustajani oli siinä kärppänä vierellä ja kertoi, minne joka paikkaan lasti oli levinnyt. Sitä oli kasvomaskissani, käsilaukkuni nahkaläpässä ja laukun kyljessä.

Laiturilla alkoi puhdistusoperaatio, jossa käytettiin juomavettäni, käsidesiä, taskusta löytämääni nenäliinaa ja sitä pilalle mennyttä kasvomaskia. Välillä piti vilkuilla kelloakin, sillä junan lähtö läheni.

Saatuani silmät päähäni, tarkastelin eritteen laatua. Se oli ruskeaa ja yhtä aikaa rakeista ja vesimäistä. Muistaakseni linnun jätös on aika kuivaa ja valkoista. Mitähän yököttävää tämä kaupunkilainen oli oikein vetänyt huiviinsa? Tietysti kaivellut jotain roskaruokaa, kuten hesburgerkääreiden ranskiksia…

Uusi maski naamalle ja menoksi. Jossain vaiheessa tilasin kahvit ja halusin maksaa ne älykellollani. Kellotaulu on kuivuneen skeidan peitossa.

Näkemisen, maksamisen, kantamisen ja pandemian torjumisen apuvälineeni olivat olleet hyökkäyksen kohteina, mutta vaatteet ja hiukset säästyivät. Tätä jäin ihmettelemään.

Tyhmän päivän kiva loppu

Vietin viikonloppua väsyneisyyden ja jonkun taudin rajamailla. Yritin pyykätä kesäpaikan suurta lakanapyykkiä taloyhtiön pesutuvassa päivänä, jona nukuin pommiin. Ajan olisi pitänyt pysähtyä, jotta kuivaushuoneen kapasiteetti olisi riittänyt kahdeksan pyykkikoneellisen kuivaamiseen kello iltayhdeksään mennessä (taloyhtiömme natsihallitus on asennuttanut valvontakamerat myös pyykkitupaan). Näin olin saanut aikaan valtavan määrän hieman kosteaa pyykkiä, jota levitin ympäri kotia loppukuivumaan, silitin, viikkailin ja pakkasin Ikea-kasseihin.

Touhutessani siinä tulin nälkäiseksi. En tiedä, mistä päähäni pälkähti sellainenkin ruoka kuin risotto. Todennäköisesti olin nähnyt verkkolehden ruokaosastolla kuvan tai jotain, sillä mielikuvitusköyhän mieleni reseptiarkisto ei kerta kaikkiaan sisällä yhtään risotto-ohjetta.

Risotto, risotto, risotto… hmm…SITRUUNARISOTTO! Kaivoin esille syvän hiiliteräspannuni ja toisen pannunkin, jolla ajattelin paistaa broilerinfileitä ateriaa täydentämään.

Kaapissani ei ollut risottoriisiä, joten käytin tummaa riisiä. Ensin kuulastin hienontamani pienen sipulin riisin kanssa öljytilkassa, kunnes riisi tuli läpikuultavaksi ja sipuli pehmeni. Siihen piti lisätä valkoviiniä, jota minulla ei ollut, joten lisäsin desin vettä kanaliemeen, jonka olisi pitänyt olla kasvislientä. Seurasi pitkäveteinen vaihe, jossa kauha kerrallaan lisäilin lientä riisin joukkoon ja seuraavan kauhallisen sai lisätä vasta edellisen imeydyttyä riisiin. Tämä kesti kokonaisuudessaan 45 minuuttia.

Sitruunarisoton tärkeä aines on tietysti sitruuna, mutta ei minulla ollut sellaistakaan. Löysin kuitenkin jääkaapista suuren limetin puolikkaan. Sen kuorta olisi pitänyt raastaa seoksen joukkoon, mutta en voinut sitäkään tehdä, koska limettini ei ollut luomua. Painoin haarukan limetin puolikkaan sisään ja valuttelin sen tyhjäksi. Ihana tuoksu levisi keittiööni.

Lopuksi lisäsin parmesaaniraasteen, ripauksen suolaa, mustapippuria ja voita. Siinä välillä olin kuumentanut pannun tulella ja valmistanut kevyesti marinoimani broilerinfileet sekä pilkkonut vihanneksia salaattiin. Leikkelin lihan suupaloiksi ja asettelin ne risottokeon päälle.

Ruoka maistui niin hyvältä, että tulin siitä onnelliseksi.

Buoyancy prosessissa – olemisen opettelu

”Tarvitsen kymmenen kiloa.”

”Whaaat??? Korkeintaan kahdeksan.”

”Ei käy, nousen pintaan kuin korkki.”

”Sinulla on joku ongelma.”

”Hei! Tämä on vain yksi monista.”

 Muistot espanjalaisen instructorin tyhjentävästä avautumisesta  kerran (tankissa 20 baaria) palauttivat ne kaikki mieleeni. Mutta nyt olin kohdannut aristotelisen hyve-etiikan tiivistymän, viisauden ja lempeyden ilmentymän nuoren kreikkalaisen instructorin tavassa kertoa minulle, miten minun oikeastaan tulisi olla.

Paino sanalla olla. Vautsi.

Pääsimme yhteisymmärrykseen yhdeksästä kilosta ja kiinnitin ne nyt aiempaa korkeammalle vyötärölle. Viimeinen tsekkaus, tankissa 200 baaria, regulaattori toimii ja ilma tuoksuu mainiolta.

Kellahdus kumiveneen laidalta mereen odottelemaan muita. Snorklailin hieman todetakseni maskin täydellisen istuvuuden ja sumuttomuuden. Olin ostanut uuden mustan snorkkelin Atlanttiin hukkaamani tilalle ja sekin toimi erinomaisesti. Alla liiteli muutamia pikkukaloja ja näkyvyys oli pohjaan asti.

Kavereiden päästyä veteen lähdimme alas. Vesi oli lämmintä, eikä hieman liian suuri viisimillinen märkäpuku haitannut menoa. Korkean kauluksen vetoketjukohta jäi tietyssä asennossa oikean korvani korun taakse jumiin. Taitoin kauluksen sisään.

Makasin pohjassa painovyö kiinni hiekassa ja mietin, että seuraavalla kerralla pyydän kahdeksan. Tyhjensin keuhkot loppuun asti ja sinä aikana painuin pohjaan. Hengitin sisään hitaasti ja nautiskellen ja kohosin aina hieman ylöspäin. Toin kädet eteen ja korjasin asentoani. Löysin buoyancyn.

Luolaan mentäessä näin seinämän rosan- ja kullanvärisen kasvillisuuden. Seurasin katseellani instructorin sinistä ja keltaista räpylää ja vilkaisin välillä taakseni varmistaakseni buddyni olemassaolon. Hengitin ja pimeys tuli vastaan. Pimeässä tuntee parhaiten sekä veden lämpötilavaihtelut että oman mielentilan. Olin levollinen ja rento. En tiennyt, että buddyni yski regulaattoriinsa enkä sitä, ettei hänellä ollut hyvä olla. Vasta hänen mennessään ulostuloaukon kohdalla ohi ymmärsin, että jokin oli vialla. Tavallisesti hän on takanani ja varmistaa minua.

Pintaan palatessa tankissani oli 90 baaria jäljellä, kun tavallisesti niukin naukin 50. Olin käyttänyt vain hieman yli puolet ja voinut erinomaisen hyvin. Nauttinut olemisesta.

Kävimme buddyni kanssa läpi hänen eskapismiin johtanutta ongelmaansa. Hän kertoi yskimisestään ja siitä, kuinka oli havainnut minulla olevan kaikki hienosti. Kuinka oli tehnyt päätöksen nousta ohitseni valoon ja kuinka vointi oli tasaantunut.

Olimme valtavan nälkäisiä. Tilasimme varjomme alle rannalle valkosipulileipiä, kreikkalaisen salaatin, Ceasar-salaatin, Light Cokikset jäiden kera sekä frappet vanilijajäätelöllä. Sitten vain olimme.

Mustikasta

Mustikkaa ylistetään vuolain sanankääntein. Sitä kutsutaan metsien kultakimpaleeksi runsaiden terveysvaikutustensa vuoksi. Niiden poimiminen on nautinto ja varsinkin syöminen pitkin talvea.

Mies, jonka kintereillä ravaan pitkin metsiä lausui, että kansallispuistoissa ei saa kerätä sieniä eikä marjoja. Tämä järkytti mieltäni siinä määrin, että unohdin kokonaan Googlen, jonka avulla olisin voinut heti kumota väitteen siinä polun kummallakin puolen aukeavien loputtomien mustikkamäkien keskellä. Niinpä antauduin kiivaaseen väittelyyn marjanpoiminnan puolesta kansallispuistoissa. Kiista oli pitkä, joten avaan sitä muutamin ottein.

Mies: kansallispuistossa ei saa poiketa polulta viitaten luonnonsuolejulakiin.

Minä: kansallispuiston säännön mukaan pitää kulkea polkuja pitkin, mikään laki ei velvoita. Kuka sitä voisi valvoa??

Mies: eikö sääntöjä pidä sinun mielestäsi noudattaa?

Minä: pitää pääsääntöisesti, mutta esimerkiksi mustikan poiminta edellyttää polulta poikkeamista.

Sitten tuli jotain aivan käsittämätöntä.

Mies: mustikoita saa poimia vähän kansallispuistossa, mutta ei liikaa.

Minä (puun juureen kompastellen): mitä tällä tarkoitat? Saan poimia niitä vähän poikkeamatta polulta vai? Niin pitkälle kuin käsi yltää? Mikä on liikaa? Miten laki SEN määrittelee?

Mies: kyllä voit vähän poiketa polulta, mutta ei niitä mustikoita saa kuinka paljon tahansa täältä poimia….luonto turmeltuu….

Minä (ääni kohoten): jos minä nyt nätisti poimin mustikoita kansallispuistossa, se turmelee luontoa vähemmän kuin Urho Kekkosen kansallispuiston kylkeen raiskattu tunturi, jonka rinteitä pitkin hissihärvelit hinaavat ihmisiä ylös ja jonka kaiuttimista tunkee ainutlaatuisen luonnonympäristön rauhaa häiritsevää kammottavaa musiikkia ja jonka palveluja Herra Mies itsekin mielellään on käyttänyt!

Kiistelyn edettyä etelästä Lappiin muistin Googlen ja luin sieltä ääneen mitä kansallispuistoissa saa tehdä ja mitä ei.

Myöhemmin, tunnekuohun laannuttua, mies tokaisi minun olleen oikeassa. Kansallispuistossa saa poimia mustikoita, mutta joidenkin puistojen omat säännöt voivat rajoittaa luonnonantimien keruuta. Kiitos, että palasit tähän aiheeseen. Reilusti tehty.

Tiedämme kumpikin, että jos elämme ja Luoja suo, kyykimme muutaman viikon päästä selät vimpuloina marjankeruussa. Se on mukavaa puuhaa. Eväät mukana, leppoisaa ajatusten vaihtoa ja mustikkaa moneen smootieen.

Oma mustikkasmootieni on seuraavanlainen (kahdelle):

Yksi banaani

3-4 dl pakastemustikoita

Puoli purkkia rahkaa

2dl jogurttia

2 rkl proteiinijauhetta (maustamatonta)

Blenderillä sekaisin.

Parasta (?)

Huolien, murheiden ja muiden synkkyyksien keskellä kannattaa keskittyä elämää voimaannuttaviin ja mielihyvää tuottaviin juttuihin. Itselleni kesä toi valon ja iloisia tapahtumia, mutta en tiedä mikä niistä on kaikkein paras. (Kaikkein parhaan määrittelemiseen liittyy hehkutus, jossa mukavaa tuntuu seuraavan vielä melkeinpä ilon ylittävä mukavampi, mutta siltikin on vaikea arvioida, kumpi oli toista parempi).

Tähänastisen kesän pilkunkirjoittajan parhaista tapauksista mainitsen muutamia. Vaikka sen kun omenapuu kukintansa loppupuolella pudottelee terälehtensä nurmea pilkuttavaksi peitteeksi ja alkaa vähän ajan päästä pullistamaan kukkapohjiin omenan alkuja.

Tai kun sireeni laskee pakahduttavan tuoksunsa puutarhaan eräänä helteisen päivän iltana. Kurjen huuto tuulettomassa ilmassa peltoaukealta, mutta mitään ei näy. Tai kun eräänä aamuna huomaan kamarin ikkunan edessä ruusunnuppujen vihdoin auenneen ja katselevan minua pensaan suojista viattomin silmin karmiinipunaisten kehystensä keskeltä.

Naku-uinti suloisen pehmeävetisessä erämaalammessa. Tai kun mies löytää pari raakaa mustikkaa, arvioi ne melkein kypsiksi ja tarjoaa minulle niitä kämmenellään. Tai kun hän käyttää lomapäiviään listoittamiseen ja maalaamiseen palauttaakseen kotiimme talon rakennusajalle tyypillisen 1920-luvun hengen. Nooa (pienen pieni koira) hakee palloa uudelleen ja uudelleen tummat silmät anoen, että vielä kerran.

Hukkasin parasta-mittatikkuni, enkä etsi sitä enää.

Create your website at WordPress.com
Get started