Vuonna 2021 en ostanut yhtään vaatetta. Tämä uusi alkanut vuosi näyttää tässä vaiheessa muodostuvan puolestaan kalustan kierrätetyillä mööpeleillä -vuodeksi.

Muutamme Helsingissä hieman isompaan (mutta kuitenkin monen mittapuun mukaan pikkuruiseen) asuntoon muutaman viikon päästä. Olemme tuhlanneet kaikki rahamme niihin pikkuruisiin neliöihin, joten päätin kalustaa ja sisustaa sen kierrätyskamoilla. Asetin itselleni budjetin, 999€.

Meillä on erilaisia luetteloita tarvittavista tavaroista. Ensinnäkin sohva, se tulee mukaamme vahasta asunnostamme, samoin keittiön lamppu ja pikkupöytä. Lukuvalot seuraavat meitä ja myös blenderi ja Moccamaster kahvinkeitin. Isoäidin vanha villamatto pääsee keittiöön.

Vielä tarvitaan keittiön pöytä ja sen ääreen kaksi tuolia. Parivuode, matto, kattovalaisin, jalkavalaisin, työtaso ja nojatuoli. Haaveissani on myös jonkinlainen taso TV:n alle, vanha TV roudataan Turun kodista.

Uusi kotimme on remontoitu modernilla otteella. Sen vastapainoksi etsin hieman kuluneita, pehmeiden sävyjen huonekaluja ja tekstiilejä. Eräänä iltana ostimme metroliput ja suurin toivein matkustimme Itäkeskuksen kierrätysmestoihin. Saalis oli vaivainen nolla: niukka valikoima rikkinäisiä ylihintaisia mööpeleitä. Sitten muistin Tori.fi:n, sinne siis!

Olen keskittänyt hakuni Uudellemaalle ja Varsinais-Suomeen. Sisällytän ehtoihin myös luokan ”annetaan”. Eihän sitä koskaan tiedä, jos joku haluaa pikaisesti päästä eroon jostakin ihanasta, joka ei ole nuhjuinen, rikki tai kulahtanut. Hakuni osuman on saanut työtuoli, josta ilmeisesti koira on syönyt puolet pehmusteesta ja tuoli, jolla ei voi istua. Jotkut ilmoittavat anteliaisuudessaan puhki-istutusta tuolista tai peräti kahdesta rispaantuneesta istuimesta, jotka on otsikoitu osuvasti ”Ilmainen tuoli” ja ilmoituksessa kerrotaan, että nopein saa ne!

Koska budjettini on rajallinen, olen asettanut hakuihin 25€ maksimin tuolietsinnöissä. Osumat ovat olleet ajoittain sanoisinko, osuvia. Ihmiset pyrkivät pääsemään tavaroistaan eroon mielikuvituksen rajoja koettelevilla mainoslauseilla. Esimerkiksi, kuvassa olevaa valkoista pinnatuolia myydään otsikolla ”Valkoinen pinnatuoli” tai mäntypuista lakattua pikkutuolia otsikolla ”Aito Puinen tuoli”. Jotkut ilmoittajat eivät muista, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Yksi pyytää rikkinäisestä korituolista 8€ ja toisen ilmoittajan korituoli on kokonaan ison tyynyn peittämä, joten tuolin kuntoa ei voida arvioida.

Olen siis etsinyt sopivaa tuolia itselleni keittiöön. Tuolin pitää olla mukava istua ja sellainen, johon voin koota pitkät koipeni. Tärkein ominaisuus on riittävä istumakorkeus, sillä pöytä (30€), jonka olen jo ostanut Torista, on korkea. Pöytä on valtavan kaunis: hieman kulunut musta ovaalinmallinen ja kaarevajalkainen wanha kaunotar. Juuri sellainen, josta olin nähnyt unta (en tosin muista, olisinko nähnyt oikeasti unta siitä pöydästä, mutta ymmärrätte, mitä tarkoitan). Tuolit sen ympärillä saavat olla erilaiset, istumamukavuus ja kauneus ratkaisevat. Budjetissa pitää pysyä silti.

Näen jo itseni siinä pöydän äärellä teekupponen edessäni. Olen ostanut kimpun tulppaaneja ja asettanut ne maljakkoon. Leveällä ikkunalaudalla pöydän takana kasvaa palmuvehka tarjoten näkösuojaa ensimmäisen kerroksen sisäpihan kulkijoihin. Katson silmiin miestä, joka istuu omalla mukavalla tuolillaan ja siemailee omaan juomaansa. Mutta… tuoleja ei vielä ole olemassa, vaikka vasemman käsivarteni nettilihas kiristää Torin selaamisesta.

Yhden tuolikaupan olen jo tehnyt. Pongasin Torissa mustan muovisen keinutuolin puisilla jalaksilla hintaan 30€. Tuoli oli sattumoisin myynnissä naapurikorttelissa ja loikin sinne puolimetrisen sohjon seassa aikaisin aamulla. Siellä oli vastassa perheenäiti, joka kertoi yrittävänsä päästä eroon ylimääräisestä tavarasta ennen muuttoa ja vauvan syntymää. Oih, vauvan syntymää! Vasta silloin havaitsin eteisen täyttävän vauvamasun, sillä katseeni oli kiinnittynyt olohuoneen perällä seisovaan kauniiseen keinutuoliin.

Naapurit tulivat vastaan paluumatkalla kotiin ja naapurinmies huudahti, että olenko onnistunut hankkimaan aidon Eamesin. Een, vaan kopion, mutta ei haittaa! Samana päivän silmäni osuivat johonkin pikkurouvien keskustelupalstaan, jossa ruodittiin designkopioiden epäeettisyyttä. Joku oli sitä mieltä, että kopion ostaminen on moraalisesti VÄÄRIN. Minä katselin lempeästi uutta kiikkuani, johon olin asettanut ruskean lampaantaljan ja jossa on ihana istua ja josta mieskin sanoi, että onpa mukava istuin. Miten voi olla muka moraalitonta vapauttaa perhe ylimääräisestä keinutuolista aikana, jolloin pitäisi muuttaa pian pois ja jonka vauva voi syntyä hetkenä minä tahansa??

Tulevat viikot ovat ratkaisevia 999-haasteen päihittämisessä. Ehdinkö ajoissa kaikkein parhaimpiin Torin antimiin? Osaanko arvioida hinta-laatusuhteita oikein? Osaanko neuvotella kauppahintaa alaspäin, jos se on mielestäni perusteltua? Ja – jos saan nyt hieman modifioida kuulun mäkilegendamme kuolemattomuuksia: ehkä raportoin aiheesta jatkossakin, ehkä en.

 

 

Vuodenvaihde on tilinpäätösten aikaa, jolloin tarkastellaan kulunutta vuotta, arvioidaan menneitä tapahtumia ja suuntaudutaan uuteen vuoteen. Omassa elämässäni on tapahtunut monta mukavaa asiaa: esimerkiksi olen vaihtanut työpaikkaa ja minusta on tullut helsinkiläinen. Näiden seurauksena kokonaisonnellisuuteni on lisääntynyt, olen päivittäin keskimäärin onnellisempi kuin aiemmin. Olen tietoisesti ottanut tavakseni tehdä joka päivä jotakin mielihyvää tuottavaa. Itselleni sellainen voi olla vaikka kauniin maiseman katseleminen, lapsen kanssa leikkiminen, hyvän ruoan kokkaaminen, uimahallikäynti tai iltapäiväunet.

Mutta olenko ollut myös vuoden ilman vaatteita? Vaatteet ovat pysyneet päälläni entiseen malliin, mutta otsikko liittyy vuoden takaiseen lupaukseeni olla ostamatta yhtään uutta tai vanhaa vaatetta vuonna 2021. Ihan tähän alkuun totean, että lupaukseni ei liity Laura Frimanin syyskuussa 2021 julkaisemaan kirjaan ”Tauko”, jossa kirjailija omaelämäkerrallisessa teoksessaan selvittää vuodeksi 2020 tekemäänsä vaateostolakkoa suunnilleen samoilla itsensä kanssa tekemillään sopimuksilla kuin minä.

Vuoteni 2021 sujui hyvin ilman vaatehankintoja. Olin myös kieltänyt itseltäni vaatteiden vilkuilun, ja kohtuullisen hyvin olinkin vilkuilematta. Vaatteiden neulominen sen sijaan ei ollut kiellettyä. Vaivuin neuloosiin keväällä, jolloin kaikki oli taas koronan takia kiinni. Itselleni neuloin yhden islanninvillapaidan, mutta kolme muuta tein muille.

Enkö sitten yhden yhtä uutta hankintaa tehnyt, edes sukkahousuja?? Sukkahousuja jouduin jonkinverran paikkaamaan ja parsimaan, uusia en ostanut. Mies osti minulle kivan, kympin maksavan pipon joulukuussa ja vuoden viimeisenä päivänä, kun treenipaitani loppuivat matkalla, hän osti minulle myös hihattoman urheilupaidan hintaan 3,99€ espanjalaisesta urheiluvaatekaupasta nimeltä Decathlon. Näiden tunnustusten myötä voin ylpeänä lausua lunastaneeni lupauksen olla ostamatta yhtään uutta tai vanhaa vaatetta vuonna 2021.

Uuden vuoden 2022 toisena päivänä suuntasin kulkuni Puerto Ricossa ostoskeskukseen, todelliseen vaatemekkaan. Sen kahden kerroksen vieri vieressä sijaitsevien vaatekauppojen houkuttelevat näyteikkunat kuiskivat tule jo, tule jo. Ja minä tulin. Tarkastin aletangot ja normaalihintaiset rekit, kiertelin ja kaartelin, kunnes tuli nälkä. Välillä kävin syömässä salaatin ja hedelmäsmootien ja taas ostoksille. Lopputulos oli, etten ostanut yhtään mitään. Sen sijaan ostin palvelun, eli taksikyydin takaisin hotelliin ja pakkasin vanhoja vaatteitani matkalaukkuihin.

Vuoden aikana olen säästänyt rahojani ja aikaani. Olen ollut tyytyväinen olemassa olevaan vaatevarastooni, enkä edelleenkään mielestäni näytä nukkavierulta. Vuosi takoi järkeä arkeeni ja lisäsi kiitollisuutta siitä mitä on.

Vuodelle 2022 en luvannut mitään, vaan onnen toivotusten rohkaisemana toivon itselleni lisää tyyneyttä ja viisautta kohdata kaikki uusi. Siunattua alkanutta vuotta 2022!

Kesäpaikkaamme vievän tien kummallakin puolen kasvaa tiheä ruusupensaikko. Ruusu pengertää noin 50 metrisen osuuden ja sen tien puolelle työntyviä oksia katkotaan vähän väliä. Sormenpäistä nypitään kaksinkertaisten puutarhakäsineiden läpi puskeneita piikkejä.

Rosa rugosa, tutummin kurtturuusu, on luokiteltu Suomessa erittäin haitalliseksi vieraslajiksi. Sen maahantuonti sekä myynti kiellettiin jo muutama vuosi sitten ja nyt maanomistajia velvoitetaan hävittämään se mailtaan.

Tämä puutarhan sitkein olento ei häiriintynyt superkesän 21 helteistäkään. Se kukki kukkimistaan, versoi uusia elinvoimaisia haaroja ja availi tummanvihreinä kiilteleviä kurttulehtiään, kunnes sitä alettiin sahata, katkoa, kaivaa ylös penkereestä juurineen. Sen tyviin sidottiin köysiä, jotka kiinnitettiin auton vetokoukkuun. Juurakkoa irtosi ja samalla tien pengerrystä lonsoi ojaan…Näitä toimenpiteitä tehtiin, kunnes joltain meni selkä. Kaadettua pensaikkoa ajettiin takapihalle ja siitä muodostui melko korkea pitkulainen saareke.

Oltuaan noin kuukauden päivät paahteessa kasan väri oli vaihtunut ruskeaksi ja lehdet olivat kuivahtaneet käppyröiksi. Mietimme erilaisia hävittämisvaihtoehtoja. Polttaminen ei tullut kuuloonkaan, eikä kompostoiminen. Päätimme kärrätä kasan peräkärryllä kaatopaikalle. Olen alistunut viettämään jokaisena kesänä vähintään yhden päivän kaatopaikalla ja tämän kesän kaatisteema olisi ympäristöllis-lainkuuliaisuus.

Päivä oli tietysti kuuma jo siinä vaiheessa, kun aloimme miettiä takapihalla makoilevan piikkikasan saamista etupihalle, missä peräkärrykin oli. Laskin, että vähä vähältä kottikärryillä kuskaaminen olisi vienyt koko päivän, joten päädyimme laahaamaan sen yhtenäisenä könttänä suurien kevytpeitteiden avulla.

Laskostelimme kevytpeitteen ruusukasan toiselle puolelle, kohotimme kuivaa kasaa rautaharavalla ja ties millä saadaksemme rullattua peitteen sen alle. Vajasta löytämälläni köydellä sidoimme kasaa yhteen. Sitten enää noin 70 metriä ja ruusut olisivat peräkärryn luona. Peräkärry oli vielä kaukana, se saatiin työnnettyä vähän lähemmäksi.

Noin 30 cm kerrallaan saimme kiskottua ruusuja kohti etupihaa. Se vei oman aikansa ja aurinko porotti niskaamme armotta. Tuli sekin hetki, kun kasa oli saatu peräkärryn taakse, mutta sen nostamiseen tarvittiinkin kekseliäisyyttä. No, kaksi tohtorikoulutettua yhdessä voittaisi haasteen. Voittoon tarvittiin vielä rautakankea taakkaa kohottamaan ja keventämään sekä kottikärryjä, joiden avulla vähennettiin kitkaa ja lopulta peräkärryn kansi lyötiin kiinni.

Itseemme melko tyytyväisinä ajelimme kuntayhtymän kaatopaikalle. Kerroimme, että lastina olisi kurtturuusua ja että nyt se tuotaisiin tänne näin hävitettäväksi. Kaatopaikan täti totesi lakonisesti, etteivät he ota vastaan jätettämme. Sen kukat, nuput ja juuret olisi pitänyt katkoa ja laittaa pienempiin muovipusseihin. Ne muovipussit ja ruusun muut osat erikseen kaatopaikka olisi ottanut hävitettäviksi. Päähän liimaantuneen tukan alla löi hetken tyhjää, mutta vain hetken. Sanoin, että nyt soitetaan toiselle kaatikselle ja tarjotaan lastiamme sinne. Kyllä, he ottavat kurtturuusua vastaan, hetkinen vielä tarkistan, sanoi kesätyöntekijä.

Meille oli ajan rientäessä muodostunut myös toinen huoli, nimittäin olimme sopineet kavereiden kanssa illallisesta Teinissä. Pöytä oli varattu klo 17.00 ja nyt näyttikin siltä, ettemme millään ehtisi ajoissa ajaa toiselle kaatopaikalle ja sieltä suihkun kautta syömään. Soitimme kavereille ja kerroimme, että olemme tulossa ja että kaikki selviää aikanaan…

Seuraavalle jäteasemalle saavuttuamme muotoilin kasvoilleni erittäin viattoman ilmeen. Helpotus oli suuri päästyämme tarkistuspisteeltä eteenpäin sinne missä tulisi aivan kohta koittamaan vapautus. Meidät ohjattiin peruuttamaan jonkinlaiselle luiskalle, jonka päässä ammotti kuilu. Sinne kuiluun pudotimme kielletyn ruusumassan, mutta kaatopaikan työntekijä motkotti, että kukinnot, nuput ja juuret olisi pitänyt katkoa ja laittaa pienempiin muovipusseihin. Että voi lainkuuliaisuus olla joskus hankalaa!

Suihkussa lattiakaivoon valui hien ja lian ohella päivän rasitukset. Puhdas mekko päälle ja menoksi.

Kaverit olivat jo vähän aikaa istuneet pöydässä, kun saavuimme anteeksi pyydellen. Teimme tilauksen ja aloimme kertoilla päivän tapahtumista. Siinä syödessämme aiheet ja ruokalajit vaihtuivat, mutta jossain vaiheessa pariskunnan rouva mainitsi, että kurtturuusuja on kahta lajia, kurtturuusu ja tarhakurtturuusu, ja että niitä on joskus vaikea erottaa toisistaan. Mielenkiintoni heräsi välittömästi. Googlasimme ruusuja ja vertailimme omia ruusujamme kurtturuusuihin. Meidän ruusumme olivat sallittuja tarhakurtturuusuja.

Kylmä ja pieni pelko kiipesivät yhtä aikaa takkini sisään ja kävivät keskustelun siitä, kummalla oli oikeus isompaan tilaan. Taivas oli melkein yhtä harmaa kuin mieleni oli musta ja vihreänharmaa meri moulotti pikku purttamme edestä, takaa ja sivuilta. Pyysin itseäni miettimään, kannattiko tänään lähteä seuraavaan satamaan. Mietin hetken ja olin sitä mieltä, ettei olisi kannattanut.

Kipparin toivorikas kolme mailia oli toistunut jo muutamaan otteeseen ja sen ainoa tarkoitus oli hälventää huoltani. Painoin silmät kiinni ja pääni vinssiin, suunnittelin olevani siinä perillä pääsyyn asti.

Saarten välissä meri rauhoittui. Rantaan päästyämme navigoin palvelut: puucee, grillikatos, kauppa 700m, jätesäiliö ja tilaussauna, vuorot täynnä. Puhuin meidät klo 23 alkavaan ylimääräiseen vuoroon.

Laiturilla tuuli edelleen kohtalaisesti, mutta kun astui laiturilta saareen, tuuli loppui kuin seinään. Kokeilin tätä pari kertaa todentaakseni havaintoni ja joka kerta tapahtui samoin. Ilmiöstä seurasi, että vaatteet, jotka laiturilla olivat tarpeen, olivat saaressa liikaa.

Tallustimme kauppaan, joka oli auki sinä päivänä muistaakseni tunnin. Sinne olikin kerääntynyt ihmisiä ruuhkaksi asti ja kassalle muodostui jono. Ostimme jäätelöt ja söimme ne kaupan edessä olevalla terassilla. Aurinko paistoi siihen kuumasti. Olin ostanut myös roiskesuojan alle mahtuvan söpön korin pyykkipoikia ja muuta pientä tarviketta varten. Joku nainen kyseli, oliko niitä koreja vielä lisääkin siellä kaupassa. Odotin jo iltaa ja saunavuoroa.

Ilta muodostuikin aika pitkäksi omaa vuoroa odotellessa. Grillailimme, juttelimme jonkun kanssa, vierailimme yhdessä veneessä ja he tekivät vastavierailun meille. Narrasin pilkillä ahvenia, makailin kannella ja odotin.

Ajan virtaa ei voi kiirehtiä eikä hidastaa, se kulkee vääjäämättä omalla vauhdillaan. Pitkältä tuntuvan rupeaman jälkeen kokosin saunanyytin.

Sauna oli rakennettu veden päälle, alaltaan noin 2×3 metriä, punainen, lautaseinäinen ja mustaharjakattoinen. Ulko-oven viereltä pääsi suoraan uimaportaille. Rakennus jakaantui kahteen osaan. Ensin tultiin kapeahkoon pukuhuoneeseen, jonka seinää vierusti penkki ja sen yläpuolella naulakko. Löylyhuoneen nurkassa seisoi kiukkuinen kiuas, jonka kylkeen oli asemoitu lämminvesivaraaja. Lauteilla oli erilaisia kantoveden säilytysastioita, löylykiulu, kauha ja keppu. Katonrajan pienet ikkunat osoittivat lahdelle. Tila huokui puhtautta.

Päivän hehku oli mennyt jo menojaan, mutta pohjolan yövalo keskikesällä riitti hyvin ulkona kulkemiseen ja kiukaan luukusta loimuvassa tulen kajossa saunottiin. Hehkuhiilenkuumat saunan lauteet piti valella vedellä ensin. Seinään ei voinut nojata. Lisää löylyä.

Upotin tulikuuman ja punaisen kehoni tuulen sekoittamaan viileään veteen ja sieltä takaisin lauteille. Flow. Tätä jatkui jonkin aikaa. Kylmänarka vilukissakippari nähtyään silmieni oudon hehkun sekä läpikäytyään analyyttisloogisen ajatusketjunsa alkoi tehdä samaa. Yleisesti ottaen, ihminen pyrkii pysymään elossa, vaikka välillä kirpaisisikin.

Päivästä painui väkevä muisto mieleen. Voimakkaat, osin vastakkaiset tunteet ja yksinkertaiset tapahtumat kesäisessä luonnossa tärkeän ihmisen seurassa muodostivat kokonaisuuden, josta ei puuttunut mitään.

Tuli vastaani sekin päivä, jona jään piti antaa periksi. Maaliskuinen aurinko koski maisemaa ja sai jään liikkumattomat toisissaan kiinni olevat vesimolekyylit, heksagonaaliset kiderakenteet, murtumaan. Näin riite, roukko, komojää ja teräsjää sekä kaikki muutkin jäiset pinnat muuttuivat pehmeiksi astua. Sulavesi virtaili pois ja sitä haihtui ilmaan. Keväisestä maasta törrötti edellisen kesän ruskeankellanharmaita kuolleita kasvinosia. Ja koirankakkaa. Mietin, mikä muu aine kuin vesi voi muuttaa olomuotoaan edestakaisin menemättä pilalle? Kaikki metallit?

Tuntui melkein kummalta kävellä siinä pehmenneiden jäiden päällä, sillä vain pari päivää aiemmin olin ollut illalla hiihtämässä kiristyvän pakkasen puremia sormissani.

Ulkoilu eri säissä onkin nykyään ainoa kodin ulkopuolinen huvi. Kotoilu ja etätyö ovat muuttuneet arkipäiväisiksi. Olen perustanut kotiini pienen ja vaatimattoman kuntosalin. Olen alkanut ostaa kirjoja ja lukea enemmän. Olen vaipunut neuloosiin. Yhdeksänsien villasukkien jälkeen päätin nostaa tasoa ja tilasin kaksi neulekirjaa. Toinen osoittautui sofistikoituneiden mallien salakirjoitukseksi, mutta toinen helpommaksi islantilaisten neuleiden oppaaksi. Löysin netistä kivan mallin ja itseni lankakaupasta, joka oli hämmentävän täynnä naisia. Lopi-lanka (islanninlampaasta valmistettu) oli loppu, mutta lankakaupan täti oli ihana. Hän jaksoi kärsivällisesti laskea lankametrejä malliini, esitteli eri vaihtoehtoja ja keskusteli kanssani väriyhdistelmistä.

Suomalaiset pesevät nykyään käsiään paljon ja saippuaa kuluu. Meilläkin on peräti litran vetoinen herkän ihon käsisaippuapullo lavuaarin reunalla. Saippuaa on kulunut muutoinkin, nimittäin kuudes kausi McLeod’s Daughters pesee murheita ja stressiä yhdistettynä neuloosin potemiseen. Toisella silmällä ihmettelen Drowers Runin farmilla uurastavien naisten mielenterveyden kestävyyttä toisen silmän seuratessa neulomuksen edistymistä. Tähän mennessä farmilla on tapahtunut tulipaloja, myrskytuhoja, läheisten poismenoja, putoamisia, katoamisia, liikenneonnettomuuksia, sydänten särkymisiä, ampumarikoksia, petoksia ja myrkytyksiä, mutta ne naiset vaan jatkavat aitojen korjaamista, juottoastioiden pesua, karjanajoa, karjan myymistä, villojen kerimistä ja kaikkea muutakin. Itse olisin vastaavassa tilanteessa saanut vähintään posttraumaattisen reaktion sekä vakavan masennuksen ja todennäköisesti vetäytynyt työelämästä. Ensimmäinen islantilainen villapaitani valmistui viikossa. Ilman saippuaa se olisi jäänyt neulomatta.

Tätä kaikkea mietin kuuden kilometrin lenkin lähetessä loppuaan yhtä aikaa jään kanssa. Mies, jonka kanssa olin kävelyllä, oli hyvällä päällä. Hän kuiskasi korvaani jotain. Jää jakamaan tämä hetki.

Lupaus on lupauksen saajalle miellyttäviä mielikuvia synnyttävä teko. Lupaus onnesta, rauhasta, maasta, sovinnosta, anteeksiannosta. Lupauksen antaja, puhtaimmillaan, lupaa vapaasta tahdosta ja jalosta mielestä ilman ajatustakaan, etteikö luvattu toteutuisi. Lupaus on antanut nimen elokuvalle, korttipelille ja ties mille. Avioliittoon mennessä luvataan sitoutua toiseen. Lapsille jäätelöt, jos he siivoavat huoneensa.

Sitten on sellaisia lupailijoita, esimerkiksi poliitikkoja, jotka lupaavat kevyesti paljon, mutta unohtavat luvanneensa mitään. Vähän niin kuin laulaja ja lauluntekijä Chisu laulaa, että ”luvattu on paljon, rikottu enemmän”. Mutta kun heidät tulee tuntemaan, luottamus katoaa. Tässä kirjoituksessa lupaus otetaan vakavasti.

Uutena vuotena monet tekevät uudenvuodenlupauksen. Tavallisesti ne tehdään itselle. Tehdyt lupaukset voi helposti rikkoa, koska on vastuussa vain itselleen. Uudenvuodenlupaukset ovat esimerkiksi ”jumppaan joka päivä paljon” tai ”nyt loppui herkuttelu” tai ”alan säästäväisemmäksi” tai ” olen vastaisuudessa parempi ihminen”. Väitän, että vuoden lopussa monikaan ei enää muista tekemäänsä lupausta tai sen lupauksen pitämisen mittaaminen on vaikeaa.

Minäkin tein uudenvuodenlupauksen vuodelle 2021 ja se on ensimmäinen tekemäni lupaus laatuaan. Lupasin, etten osta itselleni yhtään vaatetta, asustetta enkä kenkäparia koko vuonna. Lupaus ei syntynyt siinä uuden vuoden juhlahumussa, vaan se oli tarkoin harkittu ja ajoissa mietitty juttu.

Kaikki alkoi siitä, kun vaatteeni eivät enää mahtuneet käytössäni oleviin kaappeihin. Välillä esiin pursui myös uppo-outoja juttuja, joita en ollut käyttänyt kertaakaan. Ymmärsin, että tämän on loputtava. Ymmärsin myös, että minun on kartoitettava mahdolliset puutteet ja täydennettävä varastot alennusmyynneissä ennen vuoden vaihdetta. Tyttäreni kanssa sovin, että voin lainata hänen ohuita sukkahousujaan, mikäli vuonna 2021 niitä jossain tarvitsisin.

Lupauksen annettuani sukelsin ihan uuteen maailmaan, johon ei kuuluisi shoppailu, ei myöskään vaatteiden vilkuilu. Uudenvuodenaattona en edes uskaltanut valaa tinaa, koska sieltä olisi tietysti tullut näkyville jotkut ihanat kengät tai takki. Mielikuvissani tulevat iltani viettäisin rattoisasti vanhoja kuteita paikkaillessani.

Ihminen on kuitenkin luonnoltaan kekseliäs, onneksi, emmehän muutoin olisi ihmiskuntana tähän saakka päässeetkään. Olin vähän aikaa sitten hankkinut käytetyn ompelukoneen lähinnä suorien käänteiden ompelua varten. Hiljalleen aloin miettiä, mitä kaikkea muuta voisin ommella, enhän ollut luvannut itselleni muuta kuin olla OSTAMATTA vaatteita, kankaiden ostamista lupaus ei koske. Sama sääntö pätee neulomiseen. Voin aivan hyvin tehdä käsitöitä ja jos niistä sattuu valmistumaan joku vaate niin so what?

Tätä kirjoittaessani oli 23.1. ja poikamme syntymäpäivä. Päivä oli muutoinkin hyvä, sillä väliarvioinnissa kävi ilmi, etten ollut kuluneina uuden vuoden päivinä ostanut yhtään uutta enkä käytettyä vaatetta. Alku oli lupaava ja varsinkin, koska olin julistanut lupaustani jo monelle, ja tässä blogitekstissäkin. Sen rikkominen johtaisi varsinaiseen nöyryytyksen ja itsepetoksen tunteeseen.

Ymmärrän, että tämän selvityksen myötä, kirjoittajasta tulee esille hieman koomisia piirteitä. Ei se mitään. Vakavasti ottaen, tämä harjoitus kannustaa olemaan kiitollinen siitä mitä itsellä on, vapauttaa aikaa shoppailua hyödyllisempään puuhaan ja säästää luontoa. Tämän lupauksen pitäminen vaikuttaa.

Kun etelässä sataa keskellä talvea viikko tolkulla vettä ja ihmisen tekee mieli hiihtämään, niin algoritmisen ajattelun mukaan, seuraamalla seuraavaa reseptiä, pääsee etelän tyttökin ladulle. Kaiva sukset esille, tarkista monot. Pakkaa villasukat ja korvat peittävä pipo laukkuun. Ota kaveriksi mukava mies. Ja lopuksi, aja sataa, lennä, ota bussi tai juna kunnes lunta tulee vastaan. Ongelma ratkaistu.

Siinä seisoin laturetken lähtöpaikalla ja ihmettelin, miksi silmäripset jäätyivät toisiinsa kiinni. Noh, kireä pakkanen voi jäädyttää muutakin, kuten pienimmät varpaani. Tämä kävi ilmi vasta kun sisälle tultua riisuin monot. Jalkateräni olivat tunnottomat ja varpaiden päällä valkoiset laikut. Saunassa ne muuttuivat hehkuvan punaisiksi ja särkeviksi. Näin olin tullut kokemaan ensimmäisen asteen paleltuman.

Pakkanen lauhtui seuraaviksi päiviksi ja se oli hyvä, koska olin asettanut hiihtotavoitteekseni vähintään sata kilometriä, enkä oikeasti halunnut menettää varpaita. En ehkä ole ihan hiihtomaajoukkuetasoinen menijä, mutta ohittelin sentään lapsiperheitä, joiden jälkikasvu oli yhtenä suksien ja sauvojen sekamelskana, ulkomaalaisia, jotka olivat ensi kertaa ladulla ja yli 90-vuotiaita (huomaa: -vuotiaita, en kaikkia heitä).  Toistelin itselleni, että matka ei tapa vaan vauhti. Huolellinen suunnittelu, taipaleiden tauottaminen ja runsaat eväät olivat avain onnistumiseen.

Katselin oikealle ja katselin vasemmalle. Kummallakin puolella vaivaiset koivut, kelot ja kapoiset männyt nuokkuivat tykkylumen painon alla. Mikään merkki ei antanut aihetta kuvitella, että aika kulki kohti kevättä ja kesää sulattaen jään ja lumen, turvottaen lehtisilmut ja houkuttaen linnut pesimispuuhiinsa. Ladun varrella ei kuulunut ääntäkään lukuun ottamatta suksien ja sauvojen narinoita niiden painuessa lumeen. Taivas ja maa olivat saman harmaita ja tunturin laella, jossa ne näyttivät yhtyvän, ei voinut erottaa, milloin maa päättyi ja taivas alkoi. Paksu pilvimassa imi kaamosajan niukan valon ja tuulettoman kurun pohjalla kaikki kääriytyi rikkumattomaan luonnonrauhaan.

Pisin lenkkimme oli 29 kilometrin pituinen. Sen aikana kului makkaraa, hunajateetä ja leipää. Sitten löysimme taukopaikan, josta saattoi ostaa varavirtalähdettä, kaakaota. Tarjoilija kysäisi mieheltä, saako laittaa minttua sekaan. Tämä sanoi, että kyllä kiitos. Mietin, mitä ihmettä äijä touhuaa??? Kilometrejä majapaikkaan oli vielä 12,5 kilometriä jäljellä. Mutta mies olikin kuvitellut mintun olevan jotain minttuesanssia (!?!), (miten sen voi niinkin ajatella, kun tiskin takana oli 3×5 metrin alue pelkkiä alkoholeja?). Lopulta nautin pehmeillä sohvilla tämän maailman viattomimman olennon kanssa, ainoina asiakkaina, pelkät kaakaot.

Eräänä aamuna sain tervehtiä ilolla vastaani kulkevaa auroraa. Valomeri oli puhkaissut uoman ja juoksi purona maan kannen reunaa pitkin rusottavana juovana. Näin pohjoisessa talvipäivä esiintyy pienellä näyttämöllä, kun taas kesällä, sillä on kokonainen festivaali. Pysähtyneeseen tunnelmaan eloa toi murusia etsimään lennähtänyt kuukkeli. Muistan joskus aikaisemmilta kerroilta kuukkelin tulleen syömään kämmeneltäni, tämä tyytyi noukkimaan suuhunpantavaa penkille ripotelluista leivänmuruista. Sen rinnasta paistoi rauha ja luottamus, kun se lopuksi käänsi itsensä ja levitti ruosteenpunaiset pyrstösulkansa.

Aiemmin mainitsemani makkara ansaitsee tässä hieman enemmän huomiota. Vaihtelin makkaran kuviointitekniikoita kokeillakseni erilaisia malleja, joihin sinappi painuisi parhaiten sen jälkeen, kun makkara on paistunut tulilla ruskeaksi. Pragmaattisesti ja esteettisesti paras tulos syntyi yksinkertaisilla ristiviilloilla, jolloin makkaran sisus kuumetessaan nousee kauniille kohoumille vastaanottamaan sinappisen kuorrutteen. Parasta kuviointia pohdiskellessani pohdin myös ilmastonmuutoksen ja makkaransyöntini välistä yhteyttä. Koska yhteyden löytäminen tuntui liian haastavalta, päätin tänä vegaanisena aikakautena julistaa itselleni makkararauhan.

Kilometrejä kertyi 104. Poissaolon aikana myös etelä oli saanut hennon lumipeitteen, joka antoi valoa edelleen lyhyeen päivään. Hienoista pakkaslunta satoi monena päivänä ja meteorologi lupasi pysyvämpää lunta pitemmäksikin ajaksi.

En ole yleisesti erityisen jouluttelevaa tyyppiä, mutta tänä erikoisena vuonna 2020 joulun aika on inspiroinut minua monin eri tavoin.

Aidon näköinen muovikuusemme pääsi paikalleen jo pikkujouluna ja keittiöön ostin pienen pöytäkuusen, jonka säihkettä ihastelen kokkailun lomassa. Jouluperinteisiimme liittyvät hyvä ruoka, lahjojen antaminen ja koristeet (ei puhuta joulusiivouksesta nyt mitään).

Päätin panostaa pipareihin. Niistä tuli enkeleitä, lampaita, sydämiä ja tähtiä. Muumimuotti ei ollut mielestäni jouluinen, joten sen panin syrjään. Myöskään Sambian vuosilta peräisin olevat safarieläinmuotit ohitin, sillä hauras gluteeniton piparitaikina ei ole parhaimmillaan norsun kärsässä ja kirahvin kaulassa. Harmikseni jotkut enkelipipareiden hoikat vyötäröt katkeilivat. Niiden jenkkakahvoihin ei taikina ollut tarttunut päinvastoin kuin minun, joka pistelin ala-ja yläosia suuhuni lampaiden katkenneiden jalkojen lisukkeena.

Siinä ne piparit köllöttivät ruskeina ja houkuttelevina, mutta vielä oli tehtävää. Nimittäin olin hankkinut pienen pieniä metallisia tyllia ja elintarvikevärejä pikeeriä varten koristeluun. Pursotin kiekuroita ja koukeroita monena iltana. Yhden kerran sain miehenkin innostumaan leipomisesta ja koristelemisesta. Hänen pipareihinsa syntyi rennolla otteella hieman rouheita päällisiä. Hän alkoi vertailla työni jälkeä omaansa, sitten kyllästyi ja poistui paikalta, mutta ilmaantui jonkin ajan kuluttua paikalle uudestaan. Se oli minusta aika liikuttavaa, sillä tiesin hänen keskeneräisestä dosenttityöstään.

Yhtenä päivänä pikeeriseoksesta tuli liian jäykkää ja sitä piti puristaa aikaa kovaa sieltä tyllasta ulos. Hartia kipeytyi siinä määrin, että piparien kanssa puuhailu piti lopettaa.

Kun ihminen katsoo eteenpäin ja taivuttaa päätään hieman alas, hän näkee jalkateränsä. Minä näin siellä kälyni neulomat villasukat, jonka rei’istä pistivät isovarpaani. Kaapissani on lankalaatikko, kuten useilla muillakin. Se on siellä keskeneräisine neulomuksineen poissa silmistä ja mielestä, mutta toisena adventtina päätin alkaa neuloa sukkia. Jos niistä tulisi rumat, voin pitää ne itselläni, jos kauniit, annan lahjaksi. Neuloin yhden parin ja tankkasin kantapääohjetta mtvuutiset.fi -sivuilta. Sitten löysin lankaa, josta olin alkanut joskus tehdä mekkoa. Tiesin, että tämä keskeneräinen työ jää valmistumatta, sillä viimeksi kun sitä edelliskesänä neuloin veneretkellämme Espoon edustalla, ajoimme karille. Neulomus muuttui mielessäni karilleajomekoksi. Päätin käyttää siihen varattua lankaa sukkiin.

Lomalle lähteissä tapanani on pakata lukemista mukaan. Kerran kiireessä nappasin pokkarihyllyltä Hans Koppelin ”You’re mine now” ajatellen sen olleen kepeä tarina omistautumisesta, ei omistamisesta, mutta erehdyin pahan kerran. Alun kesy sepustus muuttui törkeän huonoksi tarinaksi, joka huipentui psykopaatin murhaaman ihmisen osien jauhamiseen blenderissä. Olen kirjojen vaikutuksille altis ja tämäkin kohtaus fossiloitui mieleeni muistuttaen, että lomakirjastoon kannattaa perehtyä etukäteen. Siltikin Koppelin helmi majaili hyllyssäni muutaman vuoden, kunnes tarvitsin askartelumateriaalia paperienkeleitä varten. Muutama puuhelmi päiksi ja tekstiä, jonka upotin laimenemaan enkelin helmoihin.

Joidenkin ihmisten joulu tulee tonttujen myötä. Lapsiakin saatetaan rauhoitella muistuttamalla heitä ikkunan takaa kurkkivista tontuista. Itselleni joulumieli syntyy enemmän enkelikoristeiden asettelusta kotiin. Toiset harrastavat hybridikoristelua sekoitellen tonttuja ja enkeleitä keskenään: tontut nurkkiin seisoskelemaan, enkeleitä kuusen oksille killumaan, tonttuja pöytiä koristamaan ja enkelikello pyörimään siihen viereen.  Piinkovana enkeli-ihmisenä olen päätynyt sellaiseen johtopäätökseen, että omassa kodissani tontut eivät esiinny yhdessä enkeleiden kanssa – itse asiassa meillä hiippailee yksi tonttu, allekirjoittanut, ympäri vuoden.

Toivotan siis kaikille riemullista joulujuhlaa kera enkelin siipien havinan, joka aikoinaan ilmoitti armosta ja tähden, joka johdatti sen luo.

Työmatkani kesto on noin 15 minuuttia ruuhkattomana aikana autolla ajaen. Sen kuluessa pääsen kantakaupungin hieman ahtailta tieosuuksilta Helsinkiin vievän moottoritien alkupäähän. Sieltä poikkean liittymän kautta kantatielle päästäkseni työmaalleni vievälle seututielle. Käännös vasempaan ja päivän työtehtäviin. Kuulostaa siltä, kuin olisin ajanut matkan monta, monta kertaa. Niin olenkin. Kuulostaa siltä, että sen aikana ei kerta kaikkiaan voisi tapahtua mitään erikoista. Yleensä ei tapahdukaan, paitsi yhden kerran kun autoni moottori meni jotenkin epäkuntoon, työnsi paksun savun sisään ja matkustin loppumatkan hinausauton kyydissä.

Kirjoitan tätä siksi, että haluan kertoa, kuinka valtavan kauniita maisemia olen työmatkani varrella nähnyt. Ingressi on mielestäni tarpeellinen todistus siitä, että olen jokseenkin liikenneturvallinen ihminen ja kiinnittynyt realiteetteihin, vaikkakin tämä näkökulma jää vähäisemmälle osalle maisemakuvausten aikana.

Mitä edemmäs syksy ehtii, sen myöhemmin aamunrusko nousee. Kerran, eräänä aamuna, kokonainen taivas edessäni oli täynnä pieniä pilviä, joiden reunoja nouseva aurinko punersi. Täysin yllätettynä häkellyin näkymästä niin että halusin ikuistaa sen iPhone8+aani. Valitettavasti käsilaukkuni matkasi takapenkillä, eikä käteni millään ylettynyt puhelimeen. Suunnittelin etsiväni sopivan paikan pysähtymiseen heti päästyäni pois moottoritieltä. Mietin myös, miten selitän viranomaisille, että härdelli pääsi tapahtumaan, koska katselin pilviä. Mietin, että todennäköisesti minut puhallutettaisiin välittömästi. Päästyäni pienemmälle tielle, jonka varrella olisi bussipysäkkejä, vaaleanpunareunaiset pilvet olivat kadonneet jonnekin, enkä ymmärtänyt minne.

Kerran ojista, kosteikoista ja merestä noussut harmaanvalkea usva oli ryöminyt tien, heinikon ja pensaiden päälle. Kiinnitin huomiota siihen, että sen ja maan välissä oli ohut kaistale selvää ilmaa ja ruohikossa sekä pensaiden lehdillä kastepisarat odottivat hetkeä, jona ne olisivat voineet tipahtaa maahan. Ilma oli ihan hiljaa.

Toisena aamuna sumu oli niin tiheää ja maassa kiinni, että vastaantulevan auton havaitsi vasta ihan lähellä. Sumu ei vain pehmentänyt ääriviivoja, vaan peitti kaiken. Muistelin miltä tuntuu vetää keuhkot täyteen umpikosteaa ulkoilmaa ja kuinka sen viileä pehmeys tekee hyvää.

Työstä paluumatkalla en yleensä havaitse mitään, haluan vain kotiin toipumaan. Mutta yhden tapauksen muistan tältä syksyltä. Oli t-risteys ja oikealle kääntymisen aika. Lakupötkön mittainen vaaleahapsinen pikkukoululainen ylitti suojatietä. Pysähdyin. Ehdin tutkia häntä tarkkaan, sillä hän viipyi suojatiellä pitkän aikaa. Vaaleanpunainen reppu näytti suurelta hänen pienessä selässään. Hän asteli hitaasti, kääntyi kesken kaiken tarkastelemaan jotain, näki minut ja heilautti pikkuvanhasti kättään kiitokseksi tien antamisesta.

Pidän matkailusta. Tänä aikana ei voi. Onneksi on työmatkat.

Luontoretkeilyn haittapuolia ovat esimerkiksi kaatumiset, paleltumiset, nälkiintymiset ja sieluun syöpyvä ikuinen halu olla vain retkellä. Yhdellä kallioisella retkelläni liukastuin ja mätkähdin polvi edellä graniittiin. Sain ison mustelman ja ihorikkoja. Retkeilyhousut ja merinovillaiset kalsarit säilyivät onnekseni ehjinä.

Polvi sai paljon huomiota. Annoin sille jäätä, särkylääkettä ja kohoasennon. Samalla mietin, miten mahtaisi seuraavaksi päiväksi suunnittelemani pidemmän retkeni käydä. Lämpö ja vesi ovat perinteisiä lääkkeitä ajalta, jolloin nykyaikainen lääketiede oli vaippaiässä. Niinpä ajattelin viedä koipeni kylpylään, takuuvarman veden ja lämmön äärelle.

Spa-relaxoivuus alkoi heti kylpylään vievältä käytävältä, nimittäin vastaani tuli spa-etiketti -taulu, jossa vierailijoita kehotettiin olemaan hieman tavallista hiljempaa ja laskeutumaan rentoon mielentilaan. Mainoksessa oli kuvailtu, kuinka kukin kylpylävieras saa ylellisen kylpykiulun mukaansa ja Lumene-tuotteita, joiden avulla piti tuoda suomalaisen luonnon puhdistava voima iholle asti. Siinä tallustellessani kohti tätä kaikkea froteetossuissa ja kylpytakissa kädessäni  lippukassalla sujautettu pussukka Lumene-tuotteita, en nähnyt yhtään kiulua. Käytävä oli hämärä ja sama hämäryys jatkui naisten pukuhuoneessa ja sittemmin koko tilassa.

Sain selville, että kylpylässä pitäisi kulkea jonkinlainen saunapolku, jonka jokaisessa vaiheessa pitäisi käyttää oikea Lumene-tuote, jotta voisi saavuttaa puhdistavaa voimaa. Polun varrella olisi pitänyt kuoria, puhdistaa ja kosteuttaa ihoa. Pussukassa oli mukana myös vihreä pakkaus jotain karkeaa tavaraa.

Etenin suihkun kautta varsinaiseen The spaahan. Kylpylässä oli yhteensä kahdeksan erilaista allasta, kolme saunaa ja rentous-huone. Tämän lisäksi tarjolla oli elämyssuihkuja, joiden piti viedä suihkuttelija aistimatkalle. Seinällä oli ohjeita erilaisten polkujen kulkemiseen riippuen kylpijän mielentilasta ja tarpeista.

Olin tietysti varustautunut piilolasein tähän reissuun, enhän voinut riskeerata varsinaisia näkemislasejani Tuli-saunan tiukassa 80-90 asteisessa kuumuudessa. Piilolasini eivät korjaa huonoja silmiäni hämärässä lukemiseen. Niinpä aloin saada varmuuden siitä, että en saavuttaisi tällä reissulla luonnon puhdistavaa voimaa Lumene-tuotteilla, koska en yksinkertaisesti nähnyt, mitä niiden purnukoiden päällä luki. Hipsin takaisin pukukaapilleni ja luovutin ihmeaineet froteetossujen seuraksi.

Palasin takaisin lukemaan seinällä olevia ohjeita polkujen kulkemiseen. Ohjeiden kantavana periaatteena oli altaiden, saunojen, suihkujen ja rentous-huoneen käyttäminen erilaisissa järjestyksissä, esim. kylmäallas, elämyssuihku, poreallas, valo-ääniallas, ulkomaisemapalju (joka saa unohtamaan kaiken muun ympärillä), joku kolmesta saunasta jne… riippuen kylpijän tavoitteesta olipa se rentoutuminen, kaunistuminen tai vaelluksesta palautuminen. Vaihtoehtojen kirjo sai minut sekaisin, joten luovutin ja päätin mennä omia polkujani, koska oma tavoitteeni oli enimmäkseen polven hoitaminen.

Kartoitettuani fyysisen ympäristön huomasin, että spa oli aika täynnä ihmisiä. Liekö syynä syyslomasesonki vai kylpykiulu-juju. Nimittäin jos tuli kaverin kanssa kylpemään, toisen Lumene-kylpykiulun (minulla ei edelleenkään ollut yhtään) sai vaihtaa juomakiuluksi, jossa on Lumenen sijaan viinejä tai Lehtikuohua, jota olisi tarkoitus siemailla kylpemisen lomassa. Ihmisten paljous aiheutti hyörinää ja viinin vaikutukset spa-etiketin unohtamisen.

Joka tapauksessa olin nyt kylpylässä ja päätin kokeilla kaikkea ja etsiä rauhallisempia altaita ja saunoja. Vein polveni ja koko muun itseni samalla 7-asteiseen kylmäaltaaseen ja sieltä kuumimpaan saunaan. Katselin tyhjin silmin lasiseinän lävitse ihmisiä, jotka kulkivat edestakaisin viinilaseistaan siemaillen. Olin saunassa pitkään. Kävin neliönmuotoisessa valo-äänialtaassa, mutta se ei jaksanut pitkään kiinnostaa. Löysin terassilta yksinäisen paljun ja loikoilin siellä, kunnes sain seuraa. Rentous-huoneessa nautiskelin hiljalleen soljuvasta musiikista, söin kiivin ja vain olin lepotuolissa maisemaa katsellen. Valon vähetessä luonnon ääriviivat pehmenivät ja lopulta ikkunan takana näkyi vain mustaa ja hotellin ulkovalon kova loiste kuusikkoon.

Polvi piti erityisesti kylmästä vedestä ja sen jälkeisestä kuumasta saunasta. Spa-vierailuni oli nautinnollinen kaikesta huolimatta, tosin kylpylän konsepti oli hieman liian haasteellinen kaltaiselleni yksinkertaiselle ihmiselle.