Kaksi kiloa lampaan paistia lepäisi työpöydälläni karmiinin-helakanpunaisena. Ottaisin seinätelineestä palan talouspaperia pyyhkiäkseni pinnan kuivaksi, kuten aina liharuokia valmistaessani. Paisti tuntuisi käteni alla hieman viileältä, kiinteältä ja kun painan sormeni siihen, liha palautuisi hiljalleen alkuasentoon. Ottaisin morttelin esille ja murskaisin siinä salviaa, timjamia, karkeaa suolaa ja pippureita. Kaataisin seoksen kämmenelleni ja hieroisin sitä lihaan.
Valitsisin pisimmän kapeateräisen pistintä muistuttavan veitsen. Puhkaisisin paistin kylkeä syvälle ja työntäisin haavan täyteen kynsilaukkaa. Keittiön pöydällä Tivoli soittaisi hiljaa Requiemia ja välillä antaisin katseeni harhailla ikkunasta tyhjälle pihalle. Järjestäisin jääkaappiin tilaa laittaakseni paistin yöksi maustumaan.
Seuraavana aamuna, aamukahvin aikaan ottaisin lihan takaisin työpöydälle. Nyt laittaisin uunin lämpiämään. Työntäisin paistomittarin keskelle paistia, asettelisin sen vadille ja panisin paistumaan. Sekoittaisin kermasta, hunajasta ja kahvista liemen, jolla valelisin sitä pitkän kypsennysrupeaman kuluessa. Kiitos Karitsainen, että synnyit tänne, vartuit ja kun aika tuli, annoit elämäsi, että toiset saavat syödä, ajattelisin.
Kattaisin pöydän ja kantaisin levänneen paistin tarjolle. Jakaisin sen rakkaitteni kanssa. Valuttaisimme laseihimme hieman verenpunaista Tommasi Crearoa ja toteaisimme, että ne ovat oiva pari, lammas ja viini. Katsoisimme pöydän yli toisiamme silmiin, ihastelisimme lapsia, jotka pyhävaatteissaan yrittäisivät käyttää haarukkaa ja veistä. Puhuisimme menneestä talvesta ja kiittelisimme terveydestä ja elämän jatkumisesta kesää kohti. Lopulta olisimme kylläisiä kaikesta ja saattelisimme vieraat pois.
Kun tätä kirjoitin, itkin. En tiedä miksi.
Pilkku 