Kadonnut maailmani – koronakotoilua osa 6

Nykyiset olosuhteet ovat liikauttaneet päänsisäistä järjestystäni. Runko on suora, köli ja peräsin ehjät. Masto on paikoillaan takilan vanttien ja harusten varassa. Skuutin avulla isopurjeeni on trimmattu äärimmilleen ja spinaakkeri on valmiina kaikkeen. Katseeni nousee mastoa ylös ja purjeisiin, joiden pinta ei värähdäkään, tuuli ei soi vanteissa, sillä vastainen-, myötäinen- ja sivutuuli loistavat poissaolollaan.

Kuuntelen taukoamatta säätiedotuksia. Niissä kerrotaan, että korona pysäytti ja sulki ihmiset sisään, kaatoi ja toiset tappoi. Niissä ennustetaan synkkyyttä, jonka varjot seuraavat meitä pitkään, vertaillaan espanjantautiin, ruttoon ja isorokkoon. Kerrotaan, että koulut, kirjastot, museot, teatterit, kirkot ja muut työpaikat ovat kiinni, ja että ensi kesänä emme saa vihanneksia.

Suojaimet ovat koko maasta loppu, hoivakodin asukkaat kuolivat. Tehdään epäonniset kaupat, syylliset kiinniotetaan ja pannaan viralta. Tiedotukset esittelevät päivittäin vaihtuvia skenaarioita taudin kulkuennusteista. Ne ovat toinen toistaan pessimistisempiä, vaikkakin vertailuissa moniin maihin tartuntoja ja kuolemia on vähemmän.

Säätiedotuksissa kerrotaan Aasian maista, joissa ihmisiä velvoitetaan asentamaan puhelimeensa sovellus, jonka avulla voidaan tarkkailla karanteenimääräysten noudattamista. Että Suomessakin on kehitteillä vastaavanlainen, jonka avulla ihmisten sijaintitiedoilla voitaisiin arvioida tartuntariskin suuruutta ja varoittaa, mutta että ihan vapaaehtoinen…että tällaisen avulla yhteiskunta voisi toimia normaalisti. Houkuttavaa.

Tuulitietoja ei ole tänäänkään saatavilla. Niinä päivinä, kun pitää tehdä sitä mitä minulta edellytetään, käynnistän piskuisen Volvo Pentan. Alus kyntää vaivalloisesti iltaa kohti ja päivän lopuksi tiedostan enää vain yhden tunteen, riittämättömyyden.

Nousen kannelle katselemaan. Edessä taivaalla roikkuu myrskyä enteilevä paksu harmaarakeinen massa ja takana vielä kaistale sinistä hieman vaaleampien pilvien taustalla. Pilvien, jotka päästävät viimeiset auringonsäteet ohitseen. Erikoinen valaistus saa meren pinnan levottomuutta herättävän petrolinsiniseksi. Levitän käsivarteni tyhjään ilmaan ja tunnen kosteuden. Odotuksen tunne kasvaa ajoittain sietämättömäksi. Myrsky tulee, puhdistuuko ilma? Dystopia on tulevaisuutta, mutta itselleni se on kehoni vastaanottimien välityksellä sisääni valunut läsnä oleva todellisuus.

Katselen vanhaa kumppaniani telakalla. Siinä se lepää telineillään peiton alla rivissä muiden kanssa. Arvaamaton huhtikuun tuuli vavahduttaa sen runkoa ja peiton päälle sataa märkää lunta, joka sulaa saman tien pois. Ehkä näemme viimeisen kerran. Paluumatkalla kysyn vieressäni istuvalta mieheltä, onko hän haikea. Hän oli haikea, minä en. Yksi maailma katosi, mutta pohjalla on yhä järkkymätön rauha.

Published by jaanaauvi

Olen opettaja ja turkulainen kaupunginvaltuutettu. Jaan kanssasi kattauksia elävästä elämästä sanoin ja kuvin, sillä katso: maailma on kaunis!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Create your website at WordPress.com
Get started
%d bloggers like this: