Lumennälkä – koronakotoilua osa 4

Puolivuotinen marraskuu teki itsestään lopun maaliskuussa. Pimeys, kosteus ja ikuiset sateet väistyivät vihdoin ja tuli päivä, jona sateenvarjon sai jättää kotiin. Nyt tosin, myös itsensä saa jättää kotiin. Päätehtävä, kotona oleminen, on raivannut tilaa erilaisille viihdykkeille, kuten Areenan sarjojen katselulle.

Löysin ruotsalaisen Grönlantiin sijoittuvan jännityssarjan, Tunn is, jonka jokainen kahdeksan osaa alkaa kuvakulmilla lumipeitteisistä vuorista ja jääkantisista vuonoista. Sen joka jakson ulkona kuvatuissa kohtauksissa saa ahmia jäälauttoja, jäävuoria, lumisia kumpareita ja valkeaa erämaata.

Tietenkin asemoin itseni myös television ääreen iltana, jolloin Frii esitti Jo Nesbyn Lumiukon. En ole lukenut kirjaa, mutta arvelin nimestä, että lunta olisi elokuvan aikana tiedossa. Arveluni ei kovin harhaan osunutkaan, sillä elokuvassa pyöriteltiin lumipalloja lumiukoksi ja siinä satoi lunta. Lopuksi Harry Hole, koko tarinan sankari, tietysti ratkaisi kaiken kamppailemalla haavoittuneena lumen peittämällä jäällä (ilman takkia!) elokuvan pahista vastaan saaden tämän uppoamaan pieneen avantoon pelkästään raudanlujien hermojensa ansiosta, jotka antoivat hänelle mahdollisuuden vihon viimeiseen psykologiseen mittelöön vaarallisen murhaajan eliminoimiseksi.

Satoiko talvena 2019-2020 Turussa lunta? Selailin puhelimeni valokuvista päivän 30.11. ja kuvan joulumarkkinoilta, jolloin ilmassa leijui pieniä kuivia hiutaleita. Ilma oli kirpeä ja muistan kuinka istuin glögikojun lampaantaljalla vuoratulla penkillä, join glögiä, söin tikkupiparin ja katselin, kuinka Vanhan Suurtorin mukulakiviseen pintaan syntyi ohuen ohut lumipeite ja painoin kuvan mieleeni tietäen, ettei sitä kahden tunnin päästä enää olisi. Eikä ollut.

Seuraava lumi kaupunkiin satoi viikko sitten. Öiset pilvet olivat sataneet autoni päälle kymmenen sentin kerroksen. Piti oikein mietiskellä, mihin ihmeeseen lumiharjani oli joutunut. Kun lumen alla olevan auton oven avaa ensimmäisen kerran, oven ja katon yhtymäkohdasta varisee lunta myös hieman penkille. Huomasin hymyileväni harjatessani lunta pois kasoiksi auton ympärille. Sitä putosi nilkkureitteni varsiin, se suli siellä ja kastoi sukat.

Kerrostalo, jossa asun, on rakennettu rinteeseen. Niinpä Nahkurinkujalle, ainoalle kadulle, johon pihalta pääsee, pitää ajaa kohtalaisen jyrkkää rinnettä ylös. Sinä aamuna luiskan sulanapito oli jotenkin jumittunut, koska myös autoni jumittui keskelle sinne. Peruuttelin varovasti kapealla ja liukkaalla takaisin pihalle ja muistin, että talonmies pitää lumikolaa kaiken varalta seinäkoukussa. Kolasin lumen kinokseksi pihalle ja näin jonkun naapurin katselevan ikkunasta. Ajaessani töihin tunsin poskillani vielä aamuisen taisteluni luonnonvoimia vastaan.

Sukseni ovat seisseet varastossa ypöyksin koko talven. Muistan talven, jolloin arkiaamuna saatoin seistä klo 6.30 eteisessä sukset olallani tehdäkseni pienen lenkin Aurajoen jäällä ennen töihin menoa ja sen kuinka lukioikäinen poikani alkoi tästä syystä epäillä mielenterveyttäni. Muistan hiihtolenkkejä, joita tehtiin ihan lumentulon alussa, jolloin peltoaukeilla piti hiihtää savikokkareiden päällä ja kuinka loppukeväällä aurinkoisilla paikoilla ladun sijaan mentiin välillä hiekalla. Mutta se oli silti talvea etelässäkin, eikä jäänyt lumennälkää.

Published by jaanaauvi

Olen opettaja ja turkulainen kaupunginvaltuutettu. Jaan kanssasi kattauksia elävästä elämästä sanoin ja kuvin, sillä katso: maailma on kaunis!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

Create your website at WordPress.com
Get started
%d bloggers like this: