Kävelin kaikessa rauhassa Helsingin rautatieasemalla laiturilla nimero 10 kohti Joensuun junaa, kunnes jotakin räpsähti päälleni taivaalta. Taivaan ja itseni välissä oli Esa Piirosen suunnittelema lasikatos, jonka teräsrakenteisiin siivekkäät olennot pääsevät lepuuttelemaan tai muutoin vaan viettämään aikaa ja päästämään kehostaan gagia, skeidaa tai millä nimellä ulostetta halutaankaan kutsua.
Katsahdin siis välittömästi ylös, mutta se oli turhaa, sillä silmälasini olivat täynnä sitä itseään. Onneksi henkilökohtainen avustajani oli siinä kärppänä vierellä ja kertoi, minne joka paikkaan lasti oli levinnyt. Sitä oli kasvomaskissani, käsilaukkuni nahkaläpässä ja laukun kyljessä.
Laiturilla alkoi puhdistusoperaatio, jossa käytettiin juomavettäni, käsidesiä, taskusta löytämääni nenäliinaa ja sitä pilalle mennyttä kasvomaskia. Välillä piti vilkuilla kelloakin, sillä junan lähtö läheni.
Saatuani silmät päähäni, tarkastelin eritteen laatua. Se oli ruskeaa ja yhtä aikaa rakeista ja vesimäistä. Muistaakseni linnun jätös on aika kuivaa ja valkoista. Mitähän yököttävää tämä kaupunkilainen oli oikein vetänyt huiviinsa? Tietysti kaivellut jotain roskaruokaa, kuten hesburgerkääreiden ranskiksia…
Uusi maski naamalle ja menoksi. Jossain vaiheessa tilasin kahvit ja halusin maksaa ne älykellollani. Kellotaulu on kuivuneen skeidan peitossa.
Näkemisen, maksamisen, kantamisen ja pandemian torjumisen apuvälineeni olivat olleet hyökkäyksen kohteina, mutta vaatteet ja hiukset säästyivät. Tätä jäin ihmettelemään.
Pilkku 